"Lapset, no lapset, — oletteko hulluja —! Olemme vierasten ihmisten tykönä. He ajavat ulos meidät, jos te jatkatte näin."
Oliko ajateltavissa, että "lapset" olisivat vaienneet sellaisesta vapisevasta, puoleksi nyyhkyttävästä kehoituksesta? Jos Antti oli tuon näköinen ja jos hänen äänensä kuulosti noin merkilliseltä ja itkuun valmiilta, oli todellinen vaara käsissä. Voi, voi, miksi vinkunaksi se huuto kasvoi!
"Mistä moinen väki on kotoisin, joka niin rumasti tervehtää? Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa tavataan muuten sanoa." Silmälasimies kääntyi hitaasti. Samassa lapset vaikenivat aivan äänettömiksi hämmästyksestä. Ajatelkaahan, hänellä oli silmät myöskin vastapäätä niskaa, kasvoissa, kuten tavallisilla ihmisillä, ja hän katsoi heihin raskasmielisenä, mutta ei ollenkaan pahansuovan näköisenä.
"Kellä on ollut niin vähän järkeä, että on päästänyt liikkeelle pelkkää pikkuväkeä näin nälkävuoden aikana, kun sudet kiertävät nurkkia?"
Antti astui esille niin kauas kuin saattoi pienokaisten raskaan saattueen sääriä kiertäessä. "Ei kukaan ole päästänyt meitä. Olemme itse lähteneet, sillä meidän pikkutuvassa ei ole isää eikä äitiä." Antin ääni rupesi värisemään levottomuutta herättävällä tavalla.
"Mutta tottahan teillä on kunta ja köyhäinhoito. Tämän pitäjän asiaksi jää kuljettaa tuollainen joukko sinne takaisin."
"On kova vuosi. Kaikilla on siellä kotipuolessa niukkaa. Ei kukaan tahdo ottaa pikkutyttöjä muuta kuin rahasta, ja äiti niin pelkäsi niiden tähden."
Antti vaikeni taas — nieli nielemistään ja puri hammasta.
"Vai sillä tavalla!"
Silmälasimies sylki ja vihelsi. "Mutta onhan teillä toki köyhäintalo?"