Karkea ääni tuli takan luota, erään suusta, jolla, kuten Matleena oli aavistanut, varmasti oli silmä niskassa. Ja näyttipä melkein siltä, kuin molemmatkin silmät olisivat siellä olleet. Sillä mustat, suuret lasisilmät kimaltelivat keskellä takaraivoa. Tulipunainen tukka hänellä oli, eikä hänen näyttänyt tarvitsevan kääntyä tai liikahtaakaan katsellakseen sisään-astujia.
Lapset seisoivat hiiskumatta kuin peljästynyt parvi eksyneitä, pieniä lampaita. Kaikki tuijottivat milloin mustiin, välkkyviin silmiin punatukkaisessa niskassa, milloin miehen kyynärpäihin asti paljaisiin, karvaisiin käsivarsiin, jotka nousivat ja laskivat jonkin kiiltävän ja terävän keralla, jota hän piteli karkeissa, nyrkkiin puristetuissa käsissään.
"Me olemme tulleet koirankuonolaisen luo", kuiskasi Matleena, hampaat pelosta kalisten. "Sitte se syö meidät! Minä lähden ulos katsomaan, mitä Mauno tekee Helokille, minä", sanoi Pekka-Erkki. Hän työnsi jalallaan hiljaa oven auki ja livahti nopeampaa vauhtia ulos kuin oli tullut sisään. Anna-Liisa oli seurata häntä. Mutta hän näki kylmää puuroa lautasella uuninpenkillä, ja se näky ikäänkuin piteli häntä sisällä.
Matleena ja pikkutytöt tarttuivat Anttiin, niin että hän melkein kohoutui lattiasta. Hän kuiskasi heille, että olisivat hiljaa — totta he tiesivät, mikä oli tapana ihmisiin tullessa — piti pysähtyä ovensuuhun ja vaieta, kunnes puhuteltaisiin. Mutta Martta-Eeva, pienin tytön tyllerö, äidin kultamuru, jona hän niin äsken oli ollut, ei voinut olla ääneti. Hän pelkäsi, oli nälissään ja tunsi itsensä joka tavalla kurjaksi.
"Äääiti" — alotti hän — "Atta-Eeta tattoo äääitille!"
Ja nyt särkyivät kaikki sulut. Hän huusi kuin olisi puukolla pistetty. Se oli mitä houkuttelevin merkinanto Sanna-Kaisalle, jonka ääni oli vielä kuuluvampi kuin pikku sisaren. Matleenan huulet alkoivat myöskin arveluttavasti väristä. Hän, joka paremmin kuin toiset oli käsittänyt, minkälaisten ihmisten luo he olivat joutuneet, hän, joka oli aavistanut tätä hirveyttä, tätä kamaluutta: ihmisiä, joilla oli silmät niskassa!
Matleena kävi ihan hurjaksi pelosta nähdessään noiden silmien hiljaisina, välkkyvinä ja mustina tuijottavan ja tuijottavan. Hän tiesi ennakolta, että takaraivosilmäinen mies oli koirankuonolainen, josta ei mikään ollut sen hauskempaa kuin teurastaa pieniä lapsia ja suolata ne, että koirankuonolaiset saisivat kyllänsä syödä.
Niin, ei Matleenakaan kauempaa kestänyt, vaan päästi värisevän itkun, joka jotenkin paljon muistutti pikkutyttöjen kirkumista. Anna-Liisa — merkillistä kyllä puhua tästä, sillä olihan hän jo suuri tyttö, yhdennellätoista vuodella — mutta olisivatkohan päivän vaivat olleet liian raskaat vai oliko hänellä alati mielessä tuo lautasellinen kylmää, harmaanhohtavaa vesipuuroa, jota oli turha toivoa — kuinka hyvänsä, surullinen tosiasia vain oli, että hänkin yhtyi tuohon ei tosin aivan sulosointuiseen kuoroon, jota hän vaihtelun vuoksi virkisti kimein, piipittävin nyyhkytyksin.
Antti kalpeni ja punastui. Ilkeätä, miten kova, kirkuva valitus voi olla tarttuva! Ei liene koskaan kuultu puhuttavan, että kolmannelletoista ennättänyt mies voisi ruveta — voisi ruveta —! Ei, vaikka hän olisikin vaeltanut kokonaisen talvipäivän ilman ruokaa, laahannut pikkusiskoja raskaassa kelkassa ja surrut mielessään, mihin kurjuuteen oli heidät johtanut. Ei, vaikka hän olisikin kulkenut kauhistavan hädän kiduttamana lähestyvien saaliinhimoisten sutten tähden ja vielä nyt lopulta häpeäkseen tuli koko joukon kanssa pyytämään heille kaikille ja itselleen ruokaa sekä yösijaa. Mutta sittenkin!
Antti oli kiukuissaan kyynelille, jotka pyrkivät esille, ja ilkeille nyyhkytyksille, jotka häntä vapisuttivat. Hän puristi lujasti nyrkkinsä kokoon ja irvisteli yhteenpurruin hampain pidättääkseen sitä, mitä miehen, jonka tuli niin monen pienokaisen silmissä pysyä ryhdikkäänä ja heidän kurissapitäjänään, täytyy pidättää.