Hän kohotti päänsä, haukotteli ilman aikojaan, joskin velvollisuudelleen uskollisena, niinkuin tunnontarkka halli ainakin. Mutta sitte hän vainusi vuohen, havaitsi Helokin, jonka pää vilahti näkyviin kelkantolppien ja Anna-Liisan välistä.
"Vai niin, sepä on toinen asia! Ei siis tavallista väkeä. Eikä rehellistä vahtikoiraa! Heillä on vuohi koirana. Häpeämätöntä!" Ja halli rupesi haukkumaan, murisemaan ja ilkeästi nalkuttamaan kuin olisi nähnyt varkaita kirkossa.
Lapset hiljensivät askeleitaan.
Ei kukaan heistä avannut suutaan. "Siksihän se, kun olemme näin surkeissa verhoissa!" mumisi Anna-Liisa vihdoin. "Jos tulisimme kuin Simo-Paavalin lapset kinkerille, markkinoilta ostetuissa vaatteissa ja naulakengissä, niin koira kyllä suvaitsisi heiluttaa häntäänsä ja haukkuisi juuri kuin pyytäisi: tulkaa sisään, olkaa hyvä!"
"Mutta tyttö", nuhteli Antti, "nythän emme ole tulleet kinkerikesteihin, vaan pyytämään ihmisiltä ruokaa ja huonetta, ja sen näkee halli ja tietää hyvin, että sitä lajia on vähän tuollaisessa pikku tuvassa, ja siksi on se kiukkuinen. Se, se, — se, se", huuteli Antti koettaen olla mielin kielin vihaisesti haukkuvalle, nyt suoraan heitä kohden hyökkäävälle koiralle. Matleena vierittihe kelkasta. Hän repäisi saalin päästään, juoksi koiraa vastaan ja kumartui sen puoleen syli avoinna. "Se, se, — se, se —. Ethän ole vihainen meille. Näethän, että olemme pieniä ja yksinäisiä!"
Koira näytti ymmärtäneen häntä. Se vaikeni, katsoi hämillänsä kierosti sivulle ja haukotteli, kuten koirat tekevät, kun ne ovat häpeissänsä. Äkkiä se nosti korvansa kuin olisi vainunnut jotain uhkaavaa vuorelta päin. Alkoi sitten haukkua nalkuttaa, pää sinne päin käännettynä, kuivasti, teeskennellysti, ilman tarkoitusta ja haukkui näin, kunnes lapset olivat ehtineet tupaan.
Kolmas luku.
SILMÄLASIMIES.
Tuli paloi tuvan takassa, kun lapset hitaasti, yhteensullottuina, toisiinsa turvaten, tulivat sisälle. Mauno oli vielä poissa. Hän väitti, ettei hän toki voinut jättää vuohta yksin. Oikeastaan oli niin, että hänen mielestään oli syytä antaa Antin ensimäisenä puskea vieraalle alueelle. Olihan epävarmaa, mitä saattoi tapahtua aivan tuntemattomalla paikalla. Matleenan kuvittelut olivat vähitellen tarttuneet häneenkin, niin että hän rauhallisesti jäi ulos, kun toiset tallustivat sisään.
"Häh, ovi kiinni!" jyrisi karkea ääni. Jos Antti olisi sillä hetkellä vain puolittainkaan kääntynyt takaisin, olisi koko joukko siinä silmänräpäyksessä arvelematta syössyt pois suojaavan katon alta, lämpimästä ja ravinnonsaannin toivosta — niin he säikähtivät.