Mutta näin kaukana etelässä, asutulla seudulla, hän luuli saatavan kulkea siltä rauhassa. Antti oli mielestään vaeltanut lasten kanssa jo niin etäälle kotipaikalta, että kaikkien olosuhteitten olisi pitänyt muuttua. Ja että nyt kuitenkin piti huomata noita jälkiä! Oli toki lohdullista, että hän yksin ymmärsi niiden merkityksen. —
Nyt oli Kaanaan-laulu loppunut. Hän alotti itse uuden, johon sisarukset yhtyivät: "Ma tiedän maan, niin valoisan; sen…" Pitemmälle ei Antti ehtinyt. "Lapset —! Savua ja kipunoita lentää jonkun talon piipusta! Hyvänen aika, me olemme asutuilla mailla, ja minä kuulen koirien haukkuvan." Hän tarttui äkkiä lujasti nuoraan ja rupesi juoksemaan niinkuin olisi vetänyt tyhjää kelkkaa. Anna-Liisa repäisi huivin niin kiivaasti kasvoiltaan, että otsa kinnaantui hiusten kera, ja hänen silmänsä suurenivat. Hän nosteli jalkojaan kevyesti, kuin olisi niissä jo ollut kuninkaalliset anturakengät. Mutta Matleena kyyristäysi kasvojaan myöten saaliin. Hän ujosteli ja pelkäsi vieraita ihmisiä — varsinkin noita rintamailla asuvia… Eihän koskaan voinut tietää, olivatko ne niinkuin oikeitten ihmisten pitäisi olla, samanlaisia kuin Hallantunturin kansa. Ehkä näillä oli toinen silmä takaraivossa ja toinen otsassa; ja kenties ne kävelivät käsin ja söivät jaloin. Hui, miten ilkeältä tuntui —! Minkähänlainen puhetapa niillä on —? Hallantunturin murre oli kyllä erikoisen hienoa; tuskinpa oli luultavaa, että nämä ulkopitäjäläiset sitä osaisivat.
Niin kaukana, minne he nyt tänä päivänä olivat vaeltaneet, oli, kyllähän sen ymmärsi, tietysti kaikki toisenlaista ja juuri kuin ylösalaisin käännettyä. Helokki oli samaa mieltä kuin Matleena, että nimittäin oli kamalaa tulla vieraisiin ihmisiin, mistä jo alkoi kuulua koirien ulvontaa ja haukuntaa, ja kunnon eläin vetäytyi kelkan taakse, kuono melkein kelkan pienan ja Anna-Liisan välissä, jonka hän mahtavasti työnsi syrjään.
Pekka-Erkki ja Mauno olivat rehtimiehiä siitä hetkestä asti, kun kuulivat kyläkoiran haukunnan. He syljeskelivät koetellen kumpi heistä voisi pirskahuttaa pisimmälle; he luisuttivat kätensä syvemmälle äidin vanhoihin röijyihin, jotka heillä oli päällysvaatteinansa, ja luulottelivat totisesti, että pistivät kätensä taskuihin. He puhelivat ja tuumiskelivat, olikohan ketään heistä tänä päivänä ja tällä vaarallisella, pitkällä taipaleella jänistänyt ja pelottanut. Omasta puolestaan olivat he urheasti suoriutuneet asiasta. Eipä sitä turhaan ollakaan miesväkeä!
He olivat siihen määrin riemastuneita, että alentuivat leikkimään pikkutyttöjen kera. He suorittivat pahimmat ja hullunkurisimmat virnistyksensä ja piipittivät heidän kaulaansa saadakseen heidät nauramaan. Näin iloisena asteli nyt lapsijoukko metsästä kylää kohden. Suuri maantie, jota he olivat seuranneet metsän läpi, oli kummallakin puolen tiheästi pienten kuusten viitoittama. Tämä sitä varten, että ihmiset tiesivät ajaa suoraan lumiauralla, kun tuli niin paljon lunta, ettei muuten päässyt selville, minne tie oli hävinnyt. Lämpimään taloon, pieneen, harmaaseen tupaan, joka oli melkein heidän oman, aamulla jätetyn kotinsa näköinen, johti ainoastaan syvään lumeen poljettu polku. Ei ollut niinkään helppoa päästä kelkalla eteenpäin. Sitä paitsi haukkui siellä harmaa halli, niinkuin olisi se halunnut syödä heidät joka ikisen. Heille olisi kaiketi ollut parempi, jos he olisivat vaeltaneet johonkin taloon, joita punaisiksi maalattuina ja valkoisille nurkkineen loisti lumen keskeltä. Mutta niin turvalliselta ja kotoiselta näytti harmaa tupanen vuoren juurella, että he ilman muuta menivät sinne.
Harmaan koiran haukunnan he hyvin ymmärsivät. Hän ilmoitti, kuten kaikki harmaat koirat, ja sellaisia oli enimmäkseen joka tuvan seinustalla, että ihmisiä tuli taloon.
Kyllähän lapset jo haukunnastakin kuulivat, ettei halli heitä suuresti kunnioittanut.
"Vov, vov, pelkkää roskaväkeä, käännytänköhän ne takaisin!"
Halli vaikeni silmänräpäykseksi. Se jäi seisomaan pikkuportaalle tuvan edustalla. Painoi sitten päänsä alas ja murisi epäilevästi.
"Joka tapauksessa vain pikku väkeä, penikoita, niin sanoakseni, sellaiset voivat tuskin vahingoittaa ihmisiä tai taloa —"