Lumipyry tulisi, oikeinpa tuisku, sen ymmärsi Antti siitä, että oravat nuolina lensivät kuusien lomitse. Ne ottivat kävyt käpäliensä väliin, viilsivät pois terävät suomut ja kokosivat sen tuoksuvan, pehmeän aineen, jota oli niiden sisäpuolella. Niillä oli huimaava kiire, niin että tuskin saattoi seurata niiden liikkeitä silmillään. Metso, joka tasaisella säällä liikkui tyynesti ja arvokkaasti, oli sekin kiireissään. Hongikossa ei ollut juuri montakaan marjakasta pihlajaa, ja sen mielestä oli toki liian yksitoikkoista elää pelkällä petäjällä ja neulasilla. Oikea pyryilma saattoi näet pakottaa oleskelemaan pesän lähettyvillä kauankin. Valkeaan talviasuunsa pukeutuneet jänikset koristivat lumen hupaisine jälkineen, joita oli aina kolme yhdessä kimpussa muodostaen juuri kuin kirjailtuja kuvioita. Kettujen jäljet taas kulkivat suorassa jonossa pienin, pyörein kuoppasin. Ja sitten —!
Antti, joka levottomana tarkkasi metsän merkkejä ympärillään, missä se oli aukeata, kulon hävittämää tai hakattua, näki yht'äkkiä rivissä isoja, karkeita, hieman soikeahkoja jälkiä, jotka kulkivat rinnan — siinä oli lukuisien jalkojen jälkiä, suden jälkiä —! Hän tarttui uudelleen kelkannuoraan, kiersi sen lujasti pakkasen jäykistämien sormiensa ympärille ja painoi lakin otsalleen, jolle pelko ja tuska olivat nostaneet kylmää hikeä. Sitte hän äkkiä kääntyi takanansa tallustaviin lapsiin. "Te lörpöttelette niin kauheasti. Lauletaan nyt sen sijaan, niin päästään nopeasti metsästä. Alota sinä, Matleena."
Matleena suostui arvelematta veljen kehoitukseen. Hän alotti kuuluvalla äänellä laulun Kaanaasta:
"Mitä on Jeesus tähteni tehnyt?
Niin, hän tuli Kaanaan.
Taivaallinen Kaana.
Tule, menkäämme Kaanaan!"
Kaikki lapset lauloivat Matleenan johtaessa laulua heleällä, suloisella äänellään.
He vaelsivat varhaisen hämärän synkistämää metsää kohti, jonka yli taivas kaareutui raskaana, lunta lupaavana ja lyijynharmaana. Mutta lapset eivät nyt näyttäneet ajattelevan eikä tajuavan muuta kuin lauluaan.
Pikkutytöt, joita Matleena suojeli käsivarsillaan, heräsivät nälkäisinä, jäykistyneinä, kylmästä väristen ja unenhorroksissaan. He eivät kuitenkaan ruvenneet täyttä kurkkua huutamaan, mihin heillä tällä hetkellä olisi ollut kovasti halua. Kun he kuulivat sisarusten laulavan, yhtyivät hekin, kuten heidän tapansa oli ollut kotona äidin luona pienessä, harmaassa tuvassa.
"Taivaallinen Kaana, menkäämme Kaanaan!"
Laulu kajahti niin kauniilta kuusien ja honkien keskellä. Aivan kuin pienoinen enkelijoukko olisi vaeltanut metsätietä. Metsä kuunteli henkeään pidättäen. Ei kuulunut äännähdystäkään, ei nalkuttavan ketun, ei kaameasti huhuavan huuhkaimen eikä pöllönkään. Ainoastaan lasten laulua. Antti lauloi toisten kera voimakkaasti ja ääneen. Hän oli kohottanut silmänsä rukoillen lohduttoman synkkään taivaaseen päin. Hän lauloi uskoen apuun, vaikka juuri hänen voimakas äänensä saattoi parhaiten kantaa suden lähettyville ja herättää sen, tuon lastensurmaajan, jonka monia jälkiä hän äsken oli huomannut vieri vieressä.
Kyllähän Antti oli ennestäänkin tiennyt, että susi tänä nälkätalvena oli alkanut hiipiä mailla, ja olihan hän myrskyiltoina, kun kirpeä pakkanen paukkua räiskähteli tuvannurkissa, kuullut sen nälistynyttä ulvontaa metsistä.