"Voi, kun olisi kuningas, että saisi kaikkea tuota", huusi Mauno sydämensä pohjasta.
"Ja sitte hänellä on suuri, suuri tupa, missä on hienompaa kuin pappilassa, melkeinpä kuin kultatalo, ja sitte tietää kukin, missä maata saa — se on toista kuin sellaisessa tuparähjässä kuin meidän oli", mutisi Anna-Liisa.
"Kuin meidän? — eikö se ole tarpeeksi hyvä! Jospa olisimmekin niin onnellisia, että omistaisimme sen ja pienen ryytimaan ja ison, komean tuomen. Olisipa hyvä, kun sinne taas pääsisimme, Helokki ja kaikki tyyni, silloin olisi meidän mielestäni yhtä hyvä olla kuin kuninkaan." Antti, joka puhui, katsoi totisena sisaruksiin.
"Nähkääs, asia on sellainen, että siellä oli äiti — ja siellä hän kuoli, emmekä me koskaan enää saa sellaista tupaa."
Toinen luku.
SUDENJÄLKIÄ NÄKYVISSÄ.
Näytti jo tulevan ilta, ja lapset olivat vielä metsässä. Antin teki yhä enemmän mieli pysähtyä kuuntelemaan heidän lörpötystään, vaikka se olikin suureksi osaksi sellaista napinaa ja valitusta, että hänestä tuntui kuin häneen olisi isketty nauloilla. Mutta hän oli itse niin väsynyt ja nälkäinen ja sitä paitsi kauhean synkkämielinen. Anttihan oli kuitenkin osaksi houkutellut, osaksi pakottanut sisarukset lähtemään kerrassaan turvattomina tutulta seudulta.
Mutta hän ei ollut voinut sietää sitä ajatusta, että pikkutytöt, joiden tähden äiti oli niin pelännyt, joutuisivat vieraille. Hän pelkäsi, että kunta tarjoisi heitä huutokaupalla, ja kuka raukka hyvänsä voisi näin nälkävuosina ottaa heidät kunnan myöntämästä roposesta.
Jos pikkutytöt ja pojat saisivatkin ruokaa siellä, minne joutuisivat, ei ollut siltä sanottu, että he kuulisivat hyviä sanoja tai oppisivat sellaista, mistä äiti oli niin tarkasti pitänyt huolta. Hän oli ankarasti vaatinut, että he puhuisivat totta, olisivat rehellisiä ja kunnollisesti hoitaisivat sitä, mikä heille uskottiin. Hän oli opettanut heille, etteivät he valittaisi turhaan, vaan tietäisivät ja ymmärtäisivät, että heillä, jäädessään ilman isää ja äitiä, kuitenkin oli yksi, joka huolehti heistä, hyvä, voimallinen Isä taivaassa. Sentähden oli Antti arvellut, että oli aivan paikallansa, koska he nyt olivat jääneet näin yksin, että hän piti sisarukset koossa. Hän uskoi heidän saavan ruokaa sekä muutakin mitä tarvitsivat, matkatessaan sellaisten ihmisten luo ja sellaisiin seutuihin, jotka eivät olleet erittäin pahasti kärsineet hallasta ja joilla senvuoksi toki aina oli jotakin yli oman tarpeen heitäkin varten. Mutta jo nyt ensimäisenä päivänä tunsi hän, miten vaikeaan asemaan hän oli saattanut heidät kaikki. Pahinta oli, että hän itsekin väsyi, hän kun oli osaltaan säästänyt niin vesivellin kuin vuohenmaidon sekä ne leipäkannikat, joita he äidin kuoleman jälkeen olivat saaneet hyväntahtoisilta ihmisiltä. Niin hän uupui, etteivät jalat tahtoneet kannattaa, ja kelkassa istuvat pikkusiskot olivat hänestä raskaat vetää kuin hirsipölkyt.
Kaikista merkeistä huomasi, että tulisi enemmän lunta. Antti tunsi, että pakkanen oli lauhtunut, koska hän vetäjänä oli pysynyt siksi lämpimänä; sen hän käsitti siitäkin, ettei lumi enää narissut jalkojen ja kelkan anturoiden alla, kuten aikaisemmin päivällä siitä asti, kun he varhain aamulla revontulien loisteessa, ja kalpeassa kuutamossa, olivat lähteneet pienestä, harmaasta tuvastaan. Riutuvan takkavalkean kimmeltäessä pienen ikkunanruudun läpi, oli se ikäänkuin surullisena katsellut poistuvia lapsia.