"Atta Eeta lataitee ja lattiaa", intoili kaikkein pienin kaksivuotias ja ojensi kätensä saadakseen jotain millä lakaisisi.
Silmälasimies puhkesi äänekkääseen nauruun. Lieneekö milloinkaan nähty noin piskuista piikaista!
Antti palasi sylys nenään asti täynnä halkoja takaisin mäeltä, missä hän oli niitä taloon tullessaan nähnyt. Pekka-Erkki ja Mauno seurasivat hänen kantapäillään. He painoivat oven kiinni Helokin edestä, joka silmänräpäykseksi vilahti oven aukosta ja yksin ulkopuolelle jätettynä päästi sydäntäviiltävän määkinän.
Antti pudotti puut lattialle. Hän seisoi alasluoduin silmin. Olipa hän todella, kun kaikki uutuudellaan oli hänet vallannut, unohtanut, että myöskin vuohi kulki joukossa. Melkeinpä silmälasimies nyt kiukustui.
Mitäs tapoja nämä olivat! Oliko koskaan kuultu, että talvisaikaan kuljetettiin vuohia mukana, kun lähdettiin — hän oli sanoa "kerjuulle". Mutta jokin Antin lujissa, vakavissa silmissä pidätti häntä.
"Ei suinkaan tuo vuohi olisi joutunut kärsimään huutokaupalla myymisestä?"
"Helokki on tottunut olemaan lasten kanssa, ja sen jälkeen kuin se sai vohlia, on se niin hyvästi lypsänyt. Pikkutytöt olisivat jo aikaa sitte menehtyneet, ellei sitä olisi ollut. Minä lupasin äidille, kun hän kuoli, että Helokki saisi seurata meitä. Äiti tiesi, että vuohesta olisi paljon hyötyä, kun ei ole mitään ruokaa pienille, — niin otin Helokin joukkoomme."
"Ei hän liioin viihtyisi muiden kuin meidän luona", vakuutti Matleena ylpeästi.
"Niin, ja sitä paitsi olen ottanut rehua mukaan Helokille, jottei nyt sentähden tarvitse huolehtia", sanoi Mauno kopeasti ja astui esiin. Hän oli seisonut ja tirkistellyt silmälasimieheen, joka hänestä, hänen nähtyänsä heti pään etupuolen, muuttui tavalliseksi ihmiseksi; silmät olivat missä niiden pitikin, silmät, joissa päälle päätteeksi se, joka, kuten Mauno, salavihkaa oli katsonut niitä, näki pelkkää hyvyyttä; vain ääni oli karkea ja pelottava.
"Vai sillä tavalla — että täällä on vielä enemmän pikkuväkeä. Tässä yksi, ja tuolla vielä yksi — kaksi, kolme, neljä, viisi, ennestänsä. Ehkä ulkona on vielä yhtä monta, jotka ovat yhtä topakkoja kuin nämä molemmat viimeiset? Te olette kantaneet rehua vuohelle! Ha ha ha —"