"Rakas vaari, antakaa minun olla!"
"Mitä nyt! Oletko sinä vikkelä, kelpo poika, sellainen raukka, ettet käytä hyväksesi ryyppyä, kun tarjotaan. Taidat tulla oikein Lapintunturilta! Ja minä, joka luulin teidän tulleen kunnon ihmisten luota, joilla on tavallisesti enemmän ymmärrystä, niin etteivät kieltäydy ryyppyä tarjottaessa. Kas tässä, älä siinä nyt jurota, vaan ota tilkkanen. Minä ikäänkuin kaipaan seuraa ryypylleni." Hän nosti lasin melkein käskevästi Antin huulille. Mutta poika puri hampaat yhteen ja peräytyi.
"Teidän täytyy antaa minun olla ottamatta, vaari, sillä minä olen luvannut äidille aivan varmasti, ettei minusta tule juomaria."
"Häh, häh, häh", nauraa kähisti silmälasimies, "ei sinusta vielä yhden ryypyn vuoksi juomaria tule. Se on akkain puhetta, sinä pelkäät äitiäsi vielä. Sellainen raukka!"
Antin kasvot kävivät kalpeiksi. "Akkain puhetta" se, mitä äiti oli sanonut, äiti, joka oli saanut pitää yksin huolta lapsista, sitte kun isä viime vuosina oli joutunut huonoon seuraan, joka oli houkutellut hänet juomaan, kunnes hänen voimansa olivat lopussa ja hän joutui kotona pitkiksi ajoiksi sängyn omaksi, avuttomaksi ja kurjaksi, eikä enää välittänyt äidistä eikä lapsista! Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
"Äiti sanoi, että juuri ensimäistä ryyppyä minun piti varoa, ja tästä tulisi ensimäinen. Muistakaa, että minä olen vastuunalainen kaikista näistä pienistä."
Silmälasimies muuttui äkkiä niin merkillisen lauhkeaksi. Hän laski pois pullon, jota hän juuri piti avonaista kurkkuaan kohti kohotettuna juodakseen siitä. Sitte hän asettui tuijottamaan riutuvaan tuleen.
Hetken perästä hän asetti korkin pulloon iskien siihen nyrkillään, ensin varovasti kaadettuaan takaisin Antin hylkäämän lasin sisällön. Mutta hän vapisi kuin kuolemantuskassa, ja hikipisaroita vieri otsalta.
"Vai sillä tavalla, että ensi ryyppyä pitää pelätä", sanoi hän hitaasti, melkein juhlallisesti. "Niin, sittepä minun täytynee pelätä viimeistä ryyppyäni, koska en pelännyt ensimäistä. Sen sanoi Lapikas-Pekka ja minä myöskin!"
Hän ontui ähkyen pieneen kamariin viinapullo kädessään. Sitte hän tuli takaisin ja asettui kauvaksi aikaa katselemaan olkivuoteella lepäävää lapsijoukkoa. He nukkuivat syvästi samassa asennossa, mihin olivat heittäytyneet, kalpeat, pienet raukat, mutta niin lapsellisen onnellisina ja turvallisina uinuen, että hänestä tuntui kuin hän olisi saanut huoneeseensa Jumalan enkeleitä, jotka heitä vartioivat. Helokki lepäsi ryhmän keskellä, märehtien, puoleksi suljetuin silmin ja musertavan mahtavassa asennossa.