Pikkutytöt olivat olleet melkein ilman kenkiä, jalat olivat näyttäneet lihamöhkäleiltä, paisuneilta ja punaisilta, kun Antti illalla otti pois niiden ympäri kierretyt rievut. Ja Anna-Liisalla oli ollut lyöttöhaavoja kantapäissä, niin että veri oli juossut niistä, ja hän oli itkenyt, kun hänen piti irroittaa kenkäriekaleet jalastaan.
Oli kylmä, ja pahan sään jälkiä näkyi vielä ilmassa, kun lasten piti aamulla lähteä matkaan.
Pekka oli nyt hellinyt heitä kaikin tavoin. Mutta hänen oli niin vaikea nähdä heidän vaeltavan tuvasta. Sekä lämpö että valo tuntuivat kaikkoavan hänen luotaan lapsijoukon keralla. Jospa hän edes olisi saanut pitää vuohen, tuon kelpo eläimen, joka lypsi niin hyvin. Olisi helpompi luopua viinasta, ajatteli Pekka, jos olisi saatavana nuorta maitoa koska hyvänsä, kun janotti suolaisen silakka-aamiaisen ja puolipäiväisen jälkeen. Sitäpaitsi eivät lapsirukat voineet koko matkaa kuljettaa vaivaloista vuohta mukanansa; niinpä hän siis kysyi heiltä, olisiko heillä halua luopua vuohesta ja jättää se hänelle. Hän kyllä hankkisi siitä rahaa; nyt kun hän oli ruvennut työtä tekemään, ei se luottaisi hänelle vaikeutta. Mutta oliko ajateltavissa, että he luopuisivat Helokista! Sehän antoi heille lämpöä ja ruokaa, sehän oli heidän ystävänsä ja vanha ja luotettava matkaseuraksi. Vaari ei saanut pahastua. Mutta eivät paljostakaan rahasta, niin, eivät mistään hinnasta he voineet Helokkia jättää.
"Vai sillä tavalla, että te olette ikäänkuin ystävääkin sen kanssa ja saatatte juuri kuin turvata siihen. Niinpä minun sitte täytyy koettaa tulla toimeen ilman", sanoi Lapikas-Pekka sävyisästi.
"Meidän on ollut täällä niin hyvä olla, ja monta kiitosta teille meidän kaikkien edestä." Antti ojensi kätensä ja katsoi niin rakkaasti ja totisesti Lapikas-Pekkaan, että vanhuksesta tuntui, ettei hän voisi kestää eroa heistä kaikista.
"Ja vaari, älkää unohtako, että pikku kaktus tarvitsee auringonpaistetta ja vettä joka päivä. Kun me tulemme, on minulla taas toinen suuri, korea kukka teille, vaari", sanoi Matleena. Myöskin hän antoi kättä ja kiitti. — Anna-Liisa kiitti tietysti hänkin, vaikkei kyennyt kyllin näyttämään tai sanomaan, miten peräti tyytyväinen hän oli uusiin lapikkaisiinsa.
Pikkutytöt nostettiin nukkumasta. Martta-Eeva ojensi käsivartensa, suipensi huulensa — "tuutele, vaari, — antanut tauniit tennät Atta-Eetalle."
"Hän sanoo tahtovansa suudella teitä, kun olette antanut hänelle koreat kengät."
"Vai sillä tavalla! Voi sentään, etten minä juopporaukka ole kyllin hyvä lähestymään sellaista Jumalan enkeliä! —"
Lapikas-Pekka kääntyi äkkiä lapsista, ja palasi yksin tyhjään, mutta nyt niin siistiin tupaansa. Hän istui takan ääreen ja nyyhkytti niinkuin kaikki elämänilo olisi häneltä paennut.