"Me menemme täältä pois, äiti. Panemme pikkutytöt kelkkaan, ja sitte vaellamme alamaassa talojen väliä niinkuin muutkin aikuiset kulkijaimet. Opettajan Kalle sanoo isänsä puhuneen, että etelässä ovat ihmiset saaneet niin ohria kuin perunoitakin, ja saattepa nähdä, äiti, että niitä riittää kyllä meillekin."
"Niin, jos Jumalan siunaus antaa leivän, ette koskaan jää ilman. Olet niin keventänyt ja valaissut mieltäni puheellasi, pikku Antti, Mutta Helokki…"
"Sekin saa tulla kanssamme. Älkää nyt siinä maatessanne hätäilkö, äiti!"
"En minä enää hätäilekään. — Tuntuu niin helpolta. Sinun ympärilläsi on sellainen taivaallinen kirkkaus, ja lastenkin ympärillä tuolla sängynoljissa, ja korkeudessa lauletaan niin ihanasti. — Antti niin — ihanasti!"
Samassa lysähti Antin äiti takaisin riepuihin, joita oli hänen päänsä alla. Antti sulki hänen silmäluomensa ja asetti virsikirjan leuan alle, ettei se painuisi. Niin oli äiti tehnyt, kun isän loppu oli tullut.
Tuskin oli äiti haudassa, kun kunnanmiehet kokoontuivat toimittaakseen lapset joko köyhäintaloon tai sijoittaakseen heidät jonnekin huutolaisina.
Mutta sinä päivänä, jolloin he saapuivat kaatumaisillaan olevaan tupaan, mistä luulivat löytävänsä lapset, oli se tyhjä.
Vieressä sijaitseva lautakatos, missä he tiesivät vuohen oleskelleen, oli myöskin tyhjä. Tupa oli pesty ja siivottu, niinkuin olisivat vanhat, kunnolliset ihmiset aikoneet jättää sen toisten käsiin.
Lapset, joita he tulivat noutamaan, olivat selvästi lähteneet tiehensä jo edellisenä päivänä. Mutta miehet päättelivät, ettei kovinkaan kauvan tarvitsisi odottaa, ennenkuin he taas palaisivat ja vieläpä köyhäinkyydillä jostakin lähipitäjästä. Sitä paitsi ei kukaan voinut tietää, mitä tietä he olivat lähteneet. Puhelinta ja sähkölennätintä ei näissä erämaissa ollut, ja asialle ei siis voinut mitään. Kaikki kylän hevoset olivat metsäajoissa, ja vaikka ne olisivat kotosallakin olleet, niin kelläpä olisi ollut aikaa lähteä tenavia takaa-ajamaan. "Kääntynevät takaisin, kun nälkä kivistää. Vuohesta oli vahinkoa; olisihan sen saanut heidän hyväkseen myydäkin. Mutta, kuten sanottu, kohta lienevät täällä sekä tenavat että vuohi."
Lapset pääsivät siis taipaleelle vainolaisten häiritsemättä. Mutta ennenkuin päivä kallistui iltaan, alkoivat pikkutytöt Sanna-Kaisa ja Martta-Eeva surkeasti parkua ja valittaa.