Mutta katovuosina ei ole paljon iloa. Lumi pysyy lähelle juhannusta. Nauriit, jotka kylvetään myöhään siemeninä maahan, ehtivät tuskin pienen perunan kokoisiksi, kun halla saapuu tehden niiden sijan niin kovaksi ja ahtaaksi, etteivät ne voi kasvaa. Herneenpalot riippuvat pelloilla surkastuneina kuin pienet, mustuneet, rievut — niihin ei tule ainoatakaan hernettä. Samoin on käynyt ohrantähkien, jotka tavallisesti heiluvat uljaina korkeissa varsissaan; nyt ne nuokkuvat viheriän, lyhyen korren latvassa kuin taittuneina. Niinpä saattaa hyvin ymmärtää, ettei katovuosina kartu myllyyn vietäväksi ei ohria eikä herneitä, ja jos halla onkin varovaisemmin liikkunut jossakin korkealla sijaitsevassa talossa, on vilja kuitenkin niin voimatonta ja omituista, että jauhot tulevat mustanharmaita, ja niistä laitetut pannukakut ovat kuin pehmeätä savivelliä.
Sellaisessa ruuassa ei ole paljon ravintoa. Lapset laihtuvat pian. Heidän hyvinä vuosina niin ruusuiset poskensa saavat harmahtavan värin, eikä silmissä ole enää kirkasta loistetta.
Kun lapset parvissa seuraavat vanhempiaan etelämmäksi kerjuulle hallattomiin seutuihin, ovat he kuin pieniä ukkoja ja mummoja. On sydäntä särkevää nähdä heitä.
Ensimäinen luku.
SEITSEMÄN PIENTÄ ORPOA.
Kauheana nälkävuonna 1860-luvun lopulla saapui sellainen joukko kaukaa Norrlannista Hallatunturilta. Joukon muodosti pieni, seitsenlapsinen ryhmä, joka yksinäisenä ja turvattomana vaelsi köyhtyneiden, talvikolkkojen paikkakuntien läpi. Ei isää eikä äitiä ollut heitä saattelemassa. Olipa vain seitsemän pientä nälkiintynyttä, ja hän, joka heitä ikäänkuin johti, oli vasta kolmannellatoista. Hänen nimensä oli Antti tai oikeastaan Antero. — Lapset tulivat Hallatunturilta, missä halla oli ankarimmin pidellyt taloja. Heidän isänsä oli katovuoden aikana ruvennut juomaan. Siitä sekä pettuleivästä ja niukasta ruuasta oli hän heikontunut ja käynyt kömpelöksi, niin että lopuksi oli sortunut metsään kaatamansa hongan alle. Eräänä päivänä kannettiin hänet kuolleena kotiin.
Vaimon huolet lisääntyivät. Hän ei jaksanut niitä kauvemmin kestää, vaan suorastaan riutui murheesta, enimmäkseen kuitenkin nälästä. Sillä voihan ymmärtää, että ne ruuanmurenet, jotka hän sai kootuiksi, soi hän mieluummin lapsille kuin itselleen.
Kun hänen nyt piti kuolla, suretti ja ahdisti häntä enimmän se, että lapset, joitten tähden hän oli työtä tehnyt ja kärsinyt, joutuisivat köyhäintaloon tai, mikä vielä pahempi, tarjottaisiin "huutokaupalla" sille, joka halusi heidät ottaa kunnan myöntämästä pienimmästä rahamäärästä.
"Älkää huoliko murehtia sitä, äiti", sanoi Antti, joka istui sängyn vieressä ja koetti tyrkyttää äidille äsken liedellä keittämäänsä vesivelliä.
"Ne vievät teidät, jos tahdotte tai ei", läähätti sairas. "Tällaisena nälkävuonna, jolloin jokaisen on pakko ansaita elääksensä! Eikä ole ketään, joka on teille hyvä ja pitää teistä huolta."