"Koreampaa ei ollut", väitti Anna-Liisa. "Olikos sekin laitaa miten kamalalta siellä näytti tullessamme: lattia likainen ja takka musta, se ei tainnut olla vuosikausiin valaistu, ja ikkunanlasi niin ettei läpi näkynyt, ja lakanat ja pieluksen päälliset ylen ruskeita, ennenkuin saimme ne pestyiksi. Ei, koreampaa ei siellä ollut. Nytkään ei siellä ole koreampaa, vaikka lattia on valkoinen, ja matot lattialla, ja takka hieno, ja ikkunanlasi kirkas, sikäli kuin minä ymmärrän."
Anna-Liisa katseli epätietoisen ja hämmästyneen näköisenä eteensä.
"Niin, en minäkään ymmärrä", tunnusti Antti. "Me saimme heidän luonansa leipää paremmista jauhoista, ja valoisaa ja koreaa siellä oli, ruokaa me saimme, ja kumminkin olen aivan kuin kiukuissani heille."
"Äiti sanoi, ettemme saisi olla kiukuissamme, Antti. Ei, en minä ole vihainen", sanoi Matleena, "mutta kun ajattelen heitä, niin oikein pelkään ihmisiä, joiden luo meidän pitää joutua pitäjällä. Minä pelkään sellaisia, joilla on suurtaloja. Heillähän kuuluu olevan kuitenkin kaikki niin hyvin, rahaa kun on, millä ostaa, niin ettei nälkävuosi pysty heihin."
"Pekan luona on kuitenkin parempi olla."
Sisarukset kävelivät ryhmässä Antin ympärillä. Heillä oli niin paljon juttelemista ja tuumaamista.
"Ja siellä ei kuitenkaan ollut äitiä ollenkaan, siellä Pekan talossa", huomautti Mauno.
"Ei, sillä silloin hänellä kai olisi ollut siistimpää nurkissaan", — ratkaisi Anna-Liisa.
"Jos se äiti olisi ollut sellainen kuin meidän äiti, ennenkuin hän kuoli", lisäsi Matleena luoden katseensa ylöspäin.
"Ei niillä itselläänkään ollut yhtään hauskaa."