Kahdeksas luku.
MINNE ON MARTTA-EEVA JOUTUNUT?
Anna-Liisa koetti saada Sanna-Kaisan vaikenemaan ja rauhoittumaan jokeltavalla puheella ja uudella, lämpimällä maitotilkalla. Pienin, nyt nuorin, tukittiin lujasti kelkkaan kiinni. Matleena asettui täst'edes varmuuden vuoksi taakse työntämään. Hän koetti pitää lumen huikaisemia silmiään auki voidakseen varoa, ettei tämäkin piskuinen vierähtäisi pois ja katoaisi heiltä.
Antin kehotuksia vailla he lahnustivat hitaasti ja raskaasti kinosten läpi väsyneinä, pelokkaina, nälkäisinä. He vaelsivat raskaassa surussa Martta-Eevan tähden, joka oli ollut heille suureksi iloksi lystikkäine puheluineen ja hauskoine vehkeineen. He unohtivat aivan, miten väsyttävä hän myöskin oli ollut, kun hän oli huutanut öisin ja tarvinnut hoitoa, vaatetusta ja ruokintaa, kantamista ja askartelemista joka tavalla.
"Minä ajattelin aina, ettei hän kauvan elä", sanoi Anna-Liisa itkuisella äänellä.
"Se minunkin mieleeni tuli, kun hän sanoi tahtovansa äitin luo taanaan", lisäsi Matleena surullisen ja huolestuneen näköisenä kuin vanha ihminen.
"Niin, kunhan ei vain susi olisi häntä ottanut", huomautti Mauno rikkiviisaalla vanhuksen äänellä, "sudet ovat vaarallisia näin talvisaikaan. Hallajärvellä niitä on ollut taloissa asti."
"Poika kulta, ole vaiti", puhui Matleena. "Pitääkö tässä kulkea ja ajatella suden repineen pienen Martta-Eevan. Jos ei Antti löydä häntä, on hän lentänyt 'taimaiteen taanaan', ja äiti on ollut hakemassa hänet, vaikka me emme nähneet sitä tässä lumentulvassa."
"Eipä siitäkään voi olla varma", väitti Pekka-Erkki ajattelevasti sylkäisten eteensä. "Virtanen Pihlajavedellä kuuluu pelästyttäneen karhun pesästään, ja nyt se tietysti kiertää ja juoksentelee ympäri seutuja nälissään. Mesikämmen on varmaankin repinyt hänet."
"Tottakai", matki Matleena Pekka-Erkkiä vinkuvalla äänellä.