"Tuotaa Elotti tänne, että metin taamme lämmitellä", huusivat pikkutytöt kelkasta.
"Olkaa nyt kilttejä. Ajatelkaa, jos äiti kuulisi pikkutyttöjensä yhtenään kitisevän. Ettekös ole juuri saaneet maitoa, joka on makeaa ja lämmintä?"
"Mutta se ei ollut paljon mitään", vaikeroi Sanna-Kaisa.
"Ei mitään", todisti Martta-Eeva nyyhkyttäen, kyyneleet suurissa, surullisissa silmissään.
"Siinä oli kummallekin kaksi lusikallista. Ja kohta kai pääsemme suureen taloon, jossa te saatte ruokaa. Istu sinäkin kelkkaan, Matleena, niin että lämmitätte toisianne. — Kas niin, nyt ovat pikkutytöt kilttejä, kun eivät enää marise! Äiti olisi kovasti iloinen, jos näkisi teidät."
Antti hiveli pikkusiskojen kylmästä sinisiä poskia ja peitteli heidän jäykät, punaiset kätensä saalinriepuihin, mitkä olivat ristiin sidotut heidän ympärilleen, sekä kiersi vanhan, kuluneen lammasnahkavällyn tiukemmin jalkoja suojaamaan.
"Alahan taas työntää kelkkaa, Anna-Liisa, että pääsemme tästä metsästä.
Opettajan Kalle sanoi, että kun sen lappalaiskodan jätteet, missä
Lapin-Iisakki kuoli, näkyvät, ei olla enää kaukana asutuilta mailta."
"Niin, mutta minulle hän sanoi, että täällä vuorilla kuljeskelee susia.
Ja senkin Kalle sanoi, että olin hullu, kun lähdin kanssasi."
Anna-Liisa kulki etukumarassa ja työnsi kelkkaa. Kyyneleet tippuivat pikkusiskojen kaulahisilla käärityille päille. Hän nyyhkytti niin, että se kuului nikotukselta.
"En huoli sinulle vastata, koska puhut noin päin seiniä", huusi Antti kovalla äänellä tullakseen kuulluksi. Hän kulki nimittäin etunenässä ja veti kelkkaa nuora olkapään yli kiskottuna.