"Poika", huusi Matleena suloisen kirkkaalla ja pehmeällä, mutta samalla päättäväisellä äänellä. "Poika, komenna koiraanne! Näethän, että olemme pieniä ja yksinäisiä. Sinä olet suuri, sinä, ja sinun täytyy auttaa meitä", lisäsi hän, kun poika vain vihelteli eikä ollut kuulevinaankaan, mitä hän sanoi.
"Komenna heti koiraa!" Matleenan ääni muuttui käskeväksi. Se vaikutti harmaaseen koiraan. Se seisoi kuin häpeissään. Poika astui alas portailta, potkaisi irti jäämöhkäleen ja heitti sen ryhmän keskelle. Se sattui koiraan, joka vinkuen ja heittäen vihaisen ja pelokkaan katseen Niiloon, talon vanhimpaan poikaan, luikki veräjän aukosta tiehensä.
Niilo teki harmaan koiran tavoin, meni tiehensä veräjän kautta, mutta vilkuili salakavalasti taakseen. Hän näki, miten lapset menivät puuvajaan mukanaan olevan vuohen kanssa.
Niin, siellä oli vuohi turvassa! Kaikki kolme lasta kulkivat yhdessä vajaan Helokin kera, jonka sitoivat siellä aivan kevyesti lastukasan viereen, missä se voisi saada makuupaikan, kunnes he, kuten tavallista, saisivat sen navettaan. Muuten tapasi ainoastaan yksi heistä olla toimessa Helokin tähden. Mutta tänään, täällä, tuntui kuin eivät he olisi uskaltaneet olla erillään minuuttiakaan.
He pitivät lujasti toistensa käsistä noustessaan portaita kuistiin ja avatessaan oven suureen huoneeseen eli keittiöön, minkä ikkunoista loisti valoa.
Niin kyllä huone oli suuri ja kaunis. Se olisi voinut näyttää aivan siltä kuin Haapalan Kallen suurkeittiö. Täällä oli myöskin ylisänky, ruusunkukikas taalalaiskello ja siniseksi maalattu kaappi. Mutta kaikki oli huolimatonta, epäjärjestyksessä. Ei ollut reunusverhoja ikkunoissa eikä uutimia sängyissä. Pöydällä näkyi vielä puuastioita ja puulusikoita illallisen jäljiltä. Siinä oli viina- ja olutpulloja, ja joukko likaisia kortteja oli levitetty pöydännurkalle. Kolme punakkaa miestä, isäntä ja hänen renkinsä löivät "myllymattia". Huoneessa kuului kirouksia ja raakoja huudahduksia.
Suurkasvuinen, kaunis, mutta huolimattomasti puettu palvelustyttö seisoi etukumarassa, toinen jalka uuninpenkillä kaapien puuropataa, josta hän söi.
"Siirtykää syrjään, vaari", huusi hän kiukkuisesti vanhalle ukolle, joka vapisevana ja kömpelönä istui päreitä vuollen.
"Ei teillä enää ole mitään tekemistä täällä. Tehän olette jo saanut, mitä teille tulee. Menkää tiehenne nyt vain!" tiuskaisi vanhukselle toinen nainen, joka oli vielä nuori ja jonka piirteet olivat hienot, mutta terävät. Hän seisoi takan ääressä ja etsi syöpäläisiä Matleenan ijässä olevan tytön päästä. Antti ja hänen sisaruksensa astuivat äänettöminä ovesta sisälle. He tunsivat palavaa halua kääntyä takaisin ja, jos niin tarvittaisiin, paeta jälleen autioon metsään. Mutta oli niin myöhäistä. He olivat väsyneitä ja viluisia ja kaipasivat niin kovin jotain lämmintä, hiukan vesipuuroa ja velliä.
Kaksi pientä poikaa, noin Pekka-Erkin ja Maunon ikäistä, jotka pöydän ääressä kirkuivat ja tappelivat olutpullon viime tilkasta, huomasivat heidät.