"Ptyi!" Toinen, Manu, sylki niin taitavasti, että oli saavuttaa tarkoituksensa ja osata sisäänastuviin. "Ptyi! Äiti katsokaa, minkälainen mustalaisjoukko täällä seisoo", luikkasi hän.
Talonpoikaisvaimo kääntyi. Lasten mielestä hänen terävät silmänsä ja suippo nenänsä oikein ikäänkuin iskivät kiinni heihin. He hiipivät toistensa lähelle ja tekeytyivät niin pieniksi kuin voivat.
"Mitä te tänne tulette, ei täällä ole mitään kestikevaria. Ei meillä ole sen enempää kuin itse syömme", huusi hän ja meni lapsia vastaan veitsi ojossa, jota hän oli tarvinnut toimessaan.
"Saara-Kaisa — kuule", huusi ontto ääni toisesta alasängystä. "Älä tee lapsille mitään pahaa. Vedät onnettomuutta taloon. Olen nähnyt heistä yöllä unta."
"Ole vaiti, vanha houkko!" karjaisi nainen. Mutta vanhuksen sanat näyttivät sittenkin vaikuttaneen häneen jotakin, sillä hän kääntyi lapsista ja tarttui taas heidän tähtensä keskeytyneeseen työhönsä.
"Anna niille kylmä puuro, joka jäi, kun annoin kanoille aamulla. Tuolla pöydällä tuopissa on tilkkanen hapanta maitoa, ja siellä olevat leivänjätteet voit myöskin antaa."
"Antakaa itse" —, tiuskaisi piika. "Minä lähden viemään maitoa häätaloon, minä. Kaikki toiset maitotytöt ovat kyllä siellä jo. Mutta tässä talossa ei koskaan ole mitään järjestystä."
Hän meni, mutta pysähtyi epäröiden ovelle. Alasängyssä makaava isoäiti huusi häntä.
"Suska, katso eteesi, tyttö —! Minä levitin kortit äsken sinulle, ne näyttivät paljasta köyhyyttä ja leivättömyyttä, mutta välissä oli herttanihti. Voit poistaa pahan, tekemällä sitä, mikä on hyvää. Niin — niin — varo itseäsi, sinä."
Suska veti oven auki jalallaan ja tuli uudelleen sisälle. Hän heitti mauttomat ruuanjätteet lapsille, jotka väristen enemmän pelosta kuin kylmyydestä hiipivät uuninpenkille, minne ruuanpalaset olivat nakatut.