"Tiedä huutia, sinä olet ottanut minun maitotuoppini", rääkyi Janne, pienempi pojista.
Hän astui ilman muuta Matleenan luo ja tahtoi siepata tuopin tytön kädestä. Tämä piti sitä kiinni ja katsoi lujasti hänen silmiinsä.
"Äitisi on antanut meille ruuan, ja silloin et kai sinä voi sitä meiltä ottaa."
"Äiti!" hän ojensi kielensä äitiä kohden. "Minä —" hän sanoi jotain hyvin raakaa, — joka merkitsi: "minä vähät välitän äidistä, ja siitä mitä hän sanoo." Matleena sai kuitenkin, ihmeellistä kyllä, pitää tuopin. Tämä oli pettymys Emmalle, joka oli juuri repäissyt itsensä irti äidin käsistä nähdäkseen, miten taistelu kiukkuisen, ahneen veljen ja vieraan kerjäläispennun välillä päättyisi. Pienet kiertolaiset söivät kylmää, rähjäistä puuroa, hapanta maitoa ja leivänjätteitä — äänettöminä, alakuloisina, aivankuin eivät olisi nähneet eivätkä kuulleet mitään, ei raakoja, kiusallisia sanoja eikä niitä irvistelyjä, kielennäyttöjä ja pitkiä neniä, joita talon kolme lasta taritsivat.
Niilo tuli myöskin sisälle, juuri kun mainitut pienet hartaasti kiittivät Jumalaa ruuasta. Hän näytti häijyltä ja ilkeältä. — Vanha ukko, joka yritti kiskoa tervaskannosta viimeistä pärettä, kiiruhti nousemaan. Hän etsi kainalosauvaansa. Mutta kuten aina, oli joku lapsista ottanut sen hänen tuolinsa selustalta ja heittänyt lattialle. He nauraa hohottivat, kun ukko puoleksi ryömien, toinen sääri laahaten, konttasi lattiata sen luo.
Antti, joka tietysti näki, missä sauva oli, meni heti ja nosti sen. Hän ojensi sen vanhukselle, joka tihruisin, sekavin silmin katsoi häneen. "Mi-mi-mistä se-se-se-ellainen po-po-poi-ika on", änkytti hän äänessä epäluuloa ja ihmetystä.
"Po-po, po-iika", matkivat talon lapset. He hyppivät korkealle ilmaan, levittivät jalkansa, iskivät ne taas yhteen ja koettivat kampata isoisäukkoa, kun tämä vihdoinkin pääsi niin pitkälle, että saattoi astua ovelle vanhoilla, pakottuneilla säärillään.
"Pois takan äärestä, kersat, että saan tilaa tälle kahvipaahtimelle", sanoi emäntä vieraille lapsille, pitämättä silmällä, miten hänen omansa käyttäytyivät.
"Antti, auta isoisää, hän kävelee yhtä vaikeasti kuin äiti viimeisillään", kuiskasi Matleena. "Portailla on kauhean liukasta."
Antti kulki hitaasti, kuin häpeissään, vanhuksen perässä. Mutta tultuaan ulos, missä ei kukaan pilkannut häntä, otti hän lujasti kiinni ukon toisesta käsivarresta ja auttoi häntä varovaisesti alas portaita, liukasta, epätasaista polkua pitkin, joka johti pieneen tupaan, missä hän asui eläkkeellä.