"Hän kirosi isoäidille, joka on niin sairas, keuhkotautinen, niinkuin äiti, ja joka pian voi kuolla. Mutta hän laski meidät kuitenkin irti — ymmärrätkö."
Antti nyökkäsi kuten helpotuksesta. Sitte hän meni hiljaa sängyn ääreen, missä sairas makasi tuijottaen oudoilla silmillään. Hän oli saanut ilkeän yskäkohtauksen, ja Antti kietoi käsivartensa hänen ympärilleen pitääkseen häntä ylhäällä ja helpottaakseen kohtausta.
Hän vaipui takaisin läähättäen.
"Älkää uskoko näitä ihmisiä, eikä lapsia. Ne eivät kunnioita vanhoja —. Eivät kunnioita isää eikä äitiä — ja silloin ei niiltä voi odottaa mitään hyvää. Sellaisia me olemme olleet kaikki tyyni tässä talossa jo aikoja sitten. — Täällä on ollut niin paljon pahuutta ja juoppoutta ja kirouksia, että ne ovat houkutelleet tänne kaikki pimeyden vallat."
Hän tuijotti eteensä ylöspäin kuin olisi nähnyt näkyjä.
"Niin monta kiitosta teille, mummu", sanoi Antti matalalla äänellä.
"Äiti sanoi aina, että oppii juomaan, kun alkaa nauttia totia."
Vanhojen kuolonkalpeitten kasvojen yli välähti kuin valonhohde. "Oi, kuinka hyvältä tuntuu kuulla kiitosta. Olisi niin hyvä, jos voisin elää uudestaan ja elää paremmin. Jos lapset näkisivät, että vanhukset olisivat parempia, tulisivat kyllä hekin paremmiksi. Teillä on vanha väki ollut oikeita ihmisiä — sen ymmärrän."
"Äiti, hän oli kerrassaan oikea. Hän opetti meille sitä, mikä on oikein — ja hän itse teki niin."
"Minä näen sen —. Hyvin teille käy. — Mutta varokaa itseänne näiltä ihmisiltä ja lapsilta —. Niillä on teitä vastaan pahaa mielessä."
"Mitä te jankkaatte? — Anna muorin olla, hän ei tee muuta kuin haukkuu ja yskii päivät päästään", rähisi Niilo ja nykäisi Anttia käsivarresta. "Tule nyt, meidän pitää mennä. Suska on valmis."