"Oletteko hulluja, lapset, oletteko juoneet niin vaarallista ainetta?" Antin silmät laajenivat pelästyksestä. Hän rupesi puristelemaan ja kääntelemään Maunoa, aivan kuin olisi tahtonut ajaa hänestä ulos tuon kuolettavan myrkyn.
"Päästä minut, päästä minut!" huusi Mauno hillitysti, etteivät sisällä-olijat äkkäisi sitä alentavaa kohtelua, jota veli antoi hänen kärsiä.
"He kyllä vaativat, mutta me emme ottaneet yhtään totia", kuiskasi
Matleena rauhoittaen.
"Isäntä kaatoi niin paljon viinaa kuumaan kahviin, että siitä tuli enemmän viinaa kuin kahvia. Ja renki tahtoi ajaa sitä meihin."
"Mitäpä te pikkuraukat sille voitte", valitti Antti. "Ja kuitenkin olette voineet varjella itseänne ensimäiseltä ryypyltä."
"Me itkimme ja pyysimme", vakuutti Matleena, "ja minä sanoin, että oksentaisin siitä".
"Mutta he tahtoivat tietysti sittenkin sitä pakottaa teille — pitääksensä hauskaa, kun ette sitte juovuksissa ollen olisi tietäneet, mitä teitte." Antin silmät paloivat tummina.
"Niin, sitä he halusivat, ja tuo renki, joka nyt juo viinapullosta, tarttui minua päähän ja piteli kiinni, sillä hän tahtoi ajaa minuun totia", mutisi Mauno mulkoillen jurosti puheena-olevaan renkiin, joka juuri asetti viinapullon omille sinertäväksi paisuneille huulilleen.
"Poika —! Mitä teit, päästäksesi häneltä pakoon?" Antti tarttui kiivaasti Maunoa hartioihin.
"Sinä rakas, kuulethan, ettei se ollut niin vaarallista", kiiruhti Matleena lisäämään. "Sillä vanha isoäiti huusi sängystä häntä. Näin hän huusi: 'Tuppu, varo itseäsi! Minä näen valoa lasten päitten yllä — ja sinun ympärilläsi on vain pimeyttä'."