Antti kuunteli kelloa ja ravisti sitä niinkuin oli nähnyt aikaihmistenkin tekevän.
"Mitenkähän paljon se on väärässä?"
"Se näyttää kahdeksaa. Kello ei voi olla kahdeksan aamulla, kun on näin pimeä, ja kuu on ylhäällä."
"Niin, sittenpä on kahdeksan aika illalla." Antti rupesi nauramaan.
"Luulen, että metsänhaltijat ovat lumonneet silmämme."
"Ja ymmärryksen myöskin", nauroi Matleena, "sillä muuten olisivat
varmaan kaikki merkit ilmaisseet meille kerta kaikkiaan, että on ilta.
Lumi ei kanna, niin että auringon on täytynyt äskettäin laskea, ja
Kalevan miekka on korkealla taivaalla."
"Mutta minä en kuitenkaan pane maata. On vielä pitkältä yöhön."
Antti oli ollut ulkona ja tuli sisään syli täynnä risuja, jotka hän heitti tuleen.
"Kuulen kaukaa jotain ääntä, jotain, joka eninten muistuttaa koiranulvontaa", sanoi hän.
"Naaraskettu on ulkona ja ääntelee, ymmärrätkö. Mitkään pedot eivät tule tänne niin kauvan kuin tuli palaa, eivätkä kummitukset liioin", lisäsi hän arasti katsoen kuusen mustanvälkkyvien oksien läpi. "Panemme kelkan tulen eteen ja sitte alan neuloa ruusuja. Minulla on kaksi lapasta neulottavana."
"Sitten istun minä puulusikoita vuolemaan."