Nuolena hän lensi pystyyn ja heitti vällyt luotaan. "Tyttö! — Ei — mutta Matleena! Miten tämä on ymmärrettävissä?"
Matleena kertoi ylpeänä ja hymyillen koko ihmeellisen tuliseikkailunsa.
Kahdeskymmenesensimäinen luku.
OMASSA VIHREÄSSÄ TUVASSA.
Antti sai pian valkean kuntoon ja melkeinpä keskelle tuvanlattiaa. Se ei sammunut, vaikka kuusenrungosta ja märistä oksista tippui sulanutta lunta.
Eväspussi kesti vielä. Mutta kun oli syöty, oli jo taas ilta ja jälleen maatapano-aika. "Emmehän nyt taas voi ruveta makaamaan, kun meidän on niin hyvä", arveli Matleena. "Emmekä sitä paitsi tiedä, onko nyt keskiyö vai aamupuoli."
Hän meni toimeliaasti konttia järjestämään.
"Emmekö tiedä?! Onhan minulla kello, joka sanoo ajan!"
"Minusta tuntuu, että pian on aamu, sillä minulla on aivankuin halua istua työtä tekemään. Kummallista, ettei kuu ole ennättänyt pitemmälle. Se oli vain muutaman kyynärän päässä suurtunturista, sen näin, kun äsken olin ulkona. Ehkä se sen sijaan laskee."
"Oletko milloinkaan nähnyt kuun laskevan itään! Mutta — mutta! — Mikä kellolla on! Se käy, mutta on sittenkin aivan väärässä."