Vihdoin istuutui hän päättävästi maahan — levitti esiliinansa sammaleelle, pani siihen tervaspäreen —.
Sitte ojensi hän lapikasjalkansa. —
Riipaisi kerran, — kaksi kertaa, — kolme kertaa —!
Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, — huulet värisivät —.
Mutta — vielä kerran — vakavasti, ettei tikku taittuisi, tyynesti, keveällä kädellä. —
"Rits —"!
Pieni, loistava, sinikeltainen liekki näkyi tikun nenässä —!
Vikkelänä käänteissään kuin "tulenkipinä" vei Matleena loistavan pikku liekin pihkaiseen tervaspäreeseen. Se syttyi heti! Se paloi tummanpunertavalla loisteella, savu kiiri ilmaan mustana, ihanasti tervalta tuoksuen.
"Antti", — huusi Matleena hillitysti — kuin peläten pelkällä äänellään sammuttavansa tulen.
Antti, joka oli maannut suljetuin silmin ja kuvitellut olevansa Kaarle
XII:nnen kärsivällinen soturi, katsahti ylös.