Hän oli niin ratki iloinen, että hän olisi voinut ääneensä huutaa.
Hänen ensimäinen nopea ajatuksensa oli ilmaista Antille ilonsa.
Mutta — Niin — paras oli vaieta. — Sillä entä jos tikut eivät syttyisi? — Siten hän vain viekoittelisi Antin iloitsemaan siitä, mikä silloin muuttuisi surulliseksi ja raskaaksi.
Matleena haparoi kiirehtien, kumoon kaatuen ja kompastuen, takkaa kohti. Sen viereen, oksalle, oli hän ripustanut kontin.
Hän kopeloi ja etsi sitä pilkkopimeässä.
Hei! — Siellä se kuitenkin oli! Ja juuri sen alapuolella oli kimppu tervaspäreitä, mitkä hän oli "mielikuvitustakkaan" järjestänyt. Niin, jos — jos, — jospa niissä pienissä tikkuvaivaisissa nyt vain olisi eloa!
Hän riipaisi tikkua vapisevin käsin yhden, kaksi, kolme, neljä kertaa pientä, lämmintä, lujaa lapikastaan vasten — lapikkaat hän oli tietysti pitänyt jaloissaan.
Mutta hän oli liian innostunut, liian kiihkeä. Tikku hehkui ja loisti silmänräpäyksen, juuri kun Matleena piti siitä niin lujasti kiinni, että se meni poikki — sitte se upposi märkään sammaleeseen ja sammui.
Hän oli pelästyksestä ja surusta ääneen huutaa. — Niin, kirkua täyttä kurkkua kuin pieni lapsi.
Kadottaisiko hän nyt toivonsa, kun hän jo oli ollut niin vähällä onnistua. Tuli! Se merkitsi lämpöä paleltuneille jäsenille. — Tuli! Se olisi tuonut valoa ja viihtymystä pienille yksinäisille eksyttävässä erämaassa! Tuli! Koti ja liesi muodostui sinne, missä oli tulta.
Ja vain yksi tikku —! Sellainen pieni, taipuisa, hento raukka! Matleenan sydän sykki kuuluvasti. Hän seisoi tikku sormien välissä uskaltamatta uudistaa koetta tulen aikaansaamiseksi. Hänen kätensä tärisi, ja hänen mielestään tikku taipui sormien välissä, niinkuin se millä hetkellä hyvänsä voisi taittua.