"Ei arvatenkaan ole muuta neuvoa kuin ryömiä takaisin vällyihin, niin että saamme maata täällä, kuten Kaarle XII:nnen sotilaat ja odotella aamua, kunnes aurinko tulee", sanoi Antti ja valmistautui taas sankarillisesti ryömimään vällyjen alle.
Matleena heitti ylleen isän vanhan nutun, jonka he olivat saaneet
Pekka-Erkin peruina.
Kun hän istui lypsämässä nuttu hartioilla, pudota tupsahti kuusenkäpy hänen päähänsä ja hyppäsi sitte nutun tyhjänä ammottavaan taskuun.
"Tämä on varmasti oikein kaunis kevätlehmä. — Mauno saa sen, kun hän herää", ajatteli Matleena perin tyytyväisenä, kun hän pujottaessaan kätensä taskuun tunsi siellä pehmeänliukkaan, pihkantahmean kevätkuusen kävyn.
Matleenalle kävi niinkuin kaikille, jotka jotakin löytävät. Hänessä heräsi halu tutkia, eikö siellä olisi enemmän sellaisia, ja niin hän pisti uudelleen kätensä taskuun, mistä oli löytänyt "lehmän".
Kyllä, siellä oli todella jotain muutakin. Siellä oli jotain, mikä hetkessä poisti sen viluisen, tuskaisen pimeänpelon, joka oli painanut ja kiduttanut Matleenaa, kun hän siinä yksin istui pimeässä kuusen alla lypsämässä.
Olihan se kuin ihme — niinkuin äiti taas olisi ollut lastensa läheisyydessä ja auttanut heitä oikealle tolalle.
Sillä taskunpohjalta olivat Matleenan haparoivat sormet löytäneet kaksi tulitikkua.
Vaikka he olivat niin kauvan käyttäneet vanhaa nuttua, pitäneet sitä yllään lämmittävänä verhona, liehuneet ja leyhkineet, eivät he koskaan olleet huomanneet, että taskuissa oli jotakin. Oli selvää, että tikut olivat jääneet sinne kauvan aikaa sitte, kun isä vielä talven mittaan teki metsässä työtä ja poltteli väliin pikkupiippua.
Matleena piti tikkuja kädessään. — Hän haistoi niitä. — Oikein! —
Niillä oli oma oikea rikkihajunsa.