"Niin, sitten saa auringonpaiste muuttua kuunvaloksi", tarttui puheeseen Matleena. "Olen niin väsynyt, etten viitsi edes riisua yltäni enkä kuivata kenkiäni tulen edessä." Hän oli lämmittävinään käsiään takkavalkean ääressä. "En viitsi kuivata edes sinunkaan kenkiäsi, Mauno", lisäsi hän, "saat asettaa ne sängyn viereen." Matleena oli perin totinen.
"Luulenpa, että minäkin paiskaan itseni maata niinkuin olen", arveli
Mauno, "metsästä kun tulen, olen niin väsynyt, että olen aivan lopussa.
Olen nimittäin kaskella kaatanut muutamia pikku kuusia, ja selkä ja
käsivarret tuntuvat aivan taittuneilta."
"Mutta tottahan ensin suljet pellin, että saamme lämmintä", hymyili
Antti hiukan veitikkamaisesti.
"Niin, hertti sentään! Mutta pelkäsin melkein häkää, ymmärrättekö." Matleena kääntyi yhtäkaikki takaisin takkaa kohden. Hän kurkotti vaivalloisesti käsiään ylöspäin ja repäisi erään oksan sivulle.
Väsynein, huolestunein emäntä-ilmein laahusti hän sitten sänkyyn, missä hänen oli vaikea saada valtaansa näkyviin. Sen talon eläkevanhus osasi pitää lapset aisoissa, sillä isoäiti Helokki ponnistihe karkeaa, tukevaa kuusenrunkoa vasten, ojentaen kaikkia neljää koipeaan aivan kuin olisi aikonut yksin hallita koko vuodetta. Ellei hän olisi ollut eläkevanhus, olisi melkein voinut kiukustua häneen. Emäntä oli aivan neuvoton nuoren väen ja lapsen sängyn paikasta. Mutta sitte hän käsitti, mitä vanha isoäiti tahtoi. Hän oli kipeä. Hän halusi vatsalle uuden kääreen. Ja sen hän saikin.
Talonväki ryömi sänkyyn, yhteen mykkyrään koko joukko, ja veti vällyt silmilleen estämään "kuunvaloa", joka pilkisti tiheitten, paksujen puunrunkojen välistä ja lämmitti ilman, niin että lapset uneksivat nukkuvansa lämmitetyssä tuvassa päällään paksut, raskaat, uudet vällyt. Helokki oli laskeutunut heidän päälleen lämmittääkseen itseään ja heitä. Se makasi siinä märehtien, räpytteli pitkulaisia silmäteriään auringon paisteessa ja kuunteli vaanivan tarkkana. Täytyi olla varuillaan petojen suhteen, sitä paitsi oli metsässä ihmisiä ja koiria. Helokki kuuli kyllä!
Ylpeänä se katseli ympärilleen. Täällä, tiheitten, maata väistävien kuusenoksien alla, he olivat hyvässä turvassa, täältä ei kukaan voinut nähdä heitä. Vuohi märehti kaiken päivää puoleksi suljetuin, mutta kuitenkin näkevin silmin. Hopeakello, joka riippui eräässä oksantyngässä puunrungossa, naksutti tunnin toisensa jälkeen. Kuuvalo heikkeni ja viileni vaimeten ruusunpunaiseksi iltaruskoksi. Se muuttui joutavan kalpeaksi. Ja yhä nukkuivat lapset.
He nukkuivat, kun oikea kuu, pakkanen seuralaisenaan, nousi taivaalle, nukkuivat, vaikka askeleita ja ihmisten sekä haukkuvien koirien hälinää kuului varsin lähellä heitä, nukkuivat, kun kaikki metsässä muuttui hiljaiseksi ja kuolleeksi. Mutta silloin he heräsivät.
Kunpa heillä vain olisi ollut tulitikku, yksi ainoakaan, niin olisi käynyt päinsä saada tulta. Olihan heillä kokonainen kimppu tervaspuikkoja siinä, mihin Matleena oli takan paikan raivannut. Hän värisi vilusta, niin että tuskin saattoi puhua.
"En minä voi nousta, enkä minä voi lypsää. Me palellumme kai kuoliaiksi."