"Kle-vit, huu", kirkui pöllö, joka suhahti ihan "tuvanoven" ohi.
"Ilkeä ääni", mutisi Antti.
"Hän on mielestäni kiltti. Hän sanoo: 'ei niit', ei niit', kas niin', että rotat ja linnut, joita hän haluaa, voisivat piiloutua. Mitä sitten, jos se ei sanoisi mitään, tulisi vain ja ottaisi ne."
"Minä en pidä siitä, kun ne sanovat lintujen juttelevan niinkuin esimerkiksi rastaan. En minä usko sen sanovan 'neitsyt, neitsyt', kun se istuu männyssä ja laulaa koko kevätyön."
"Ei, sitä minäkään en usko. Enkä sitäkään, että toinen rastas, jonka kanssa hän puhuu, sanoo: 'köyhä soturi, köyhä soturi, miksi et aja, miksi et aja!' Mitä tolkkua siinä puheessa on?"
"Minä ajattelen", sanoi Antti hereten työstään ja katsellen uneksien valkeaan, "minä ajattelen, että nuo sanat ovat peräisin vainonajoilta, tiedäthän, kun ryssät kulkivat täällä ja polttivat taloja ja olivat niin kauheita."
"Mutta eiväthän meidän rastaat toki säälineet ryssää, eikä sitä, että hänen piti istua ja ajaa", jupisi Matleena.
"Eiväthän sotilaat olleet ainoastaan ryssiä", vastasi Antti sävyisästi.
"Saattoihan täältäkin olla sotilaita, joiden kanssa rastas jutteli.
Isoisä oli sodassa hänkin. Ja sentähden ei kukaan ole saanut ottaa
meidän maatamme."
"Kunko isoisä oli sotilas?" kiusoitteli Matleena.
"Kun kaikki miehet olivat sotilaita, näetkös."