Antti oikasihe, ja hänen silmänsä kävivät uljaiksi ja totisiksi. "Ryssä ei uskaltanut ottaa meitä, eikä kukaan muukaan. Kurjuus oli suuri silloin niinkuin nytkin, ja ihmiset söivät pettuleipää vaikeina, kovina vuosina, sen sanoi isoisä. Mutta näetkös, sotureita ne olivat kuitenkin joka ikinen!"
"Ja kulkivat metsässä ja olivat väsyneitä", lisäsi Matleena hellällä, osaaottavalla äänellä. "Sellaisille ihmisille rastas tietysti lauloi: 'köyhä soturi'."
"Niin, ja vaikka sotilas oli köyhä ja väsynyt, piti hän kuitenkin huolta hevosestaan. Näetkös, sellaisia ovat oikeat ihmiset mielestäni. Sellainen sotilas tahtoisin minäkin olla, vaikka saisinkin tulla siksi, jota pidän kaikista korkeimpana maailmassa."
Antti tarttui jälleen työhönsä jatkaen sitä äänettömänä ja innostuneena, syvämielisen ja salaperäisen näköisenä. Hän oli lausunut viimeiset sanat niin hiljaa, ettei Matleena kiinnittänyt niihin huomiota.
"Riisu sukkasi, että saan parsia ne", sanoi Matleena vähääkään epäröimättä, ettei se olisi tarpeen vaatimaa. Ilman pienintäkään vastaväitettä irroittikin Antti jäykät nahkahihnat karkeista kengistään ja veti sukat nurin yltään.
"On kovasti mukavaa istua näin", sanoi Matleena. "Mutta ethän sinä halua soturiksi?"
"Haluan kyllä, jos tulee vainonajat, ymmärrätkö. En suinkaan minä salli vihollisen ottaa meiltä maata."
"Antti — jotakin liikkuu tuolla ulkona!"
Matleena ryömi veljen viereen. "Sinun täytyy lisätä valkeaa, mutta luotani et saa lähteä. Katso nyt taas? Ei, sinä et näe mitään, sillä kaikki eivät voi nähdä. Mustien oksien lomasta loisti ikäänkuin kaksi silmää."
"Tuollako? — Hyvänen aika, tyttö, etkö sinä tunne Helokkia?"