Silloin sammutti Thorsen kynttilät ja pilkko pimeäksi muuttui kirkko.
Yht'äkkiä syntyi nyt kuolon hiljaisuus. Ei kuulunut hiiren hievahdusta, ainoastaan lappalaisten ähkyvä hengintä.
Kymmenen minuutin kuluttua seisoi Thorsen ypö yksinänsä jäljellä tuossa pimeydessä.
Lamik Rikkut oli sill' aikaa kiitänyt kirkost' alas omalle maamajallensa.
Seimke istui poron taljalla valkean ääressä, puol'alaston lapsi polvillaan, silloin syöksyi hänen miehensä sisään.
"Nuo syntiset koirat vainoavat minua!" virkkoi hän. "Annas minulle vähäsen lihaa ja leipää, minun täytyy kivuta ylös tuntureille!"
Seimke laski pikku Vaidin taljalle ja vavisten täytti hänen pyyntönsä, samall' otti Lamik eväspussin ja kiinnitti sukset jalkoihinsa.
"Jää lapses luo, Lamik," sanoi Seimke ja rukoillen tarttui hänen käteensä.
Rikkut kiskas kiivaasti kätensä ja lausuen: "Jok' auraan laskee kätensä, älköön katsoko taaksensa, muutoin muuttuu hän suolapatsaaksi, miten Lothin vaimo!" kiiruhti hän pois vaan.
"Herra Jumala, Isä!" sanoi Seimke ottaessaan lapsen sylihinsä ja itkien kokoon kääriytyi valkean ääreen. "Minun sydämeni on hento, voimaton niinkuin siivetön lituraukka. Tule, tule Sinä ja ota se käsihis!"