"Minä olen lihatta ylösnoussut!" ylpeili hän. "Hengen voimast' olen
totinen Jumala, ja ihmisellisen luontoni voimast' olen totinen ihminen.
Langetkaatte, samilaiset, polvillenne ja rukoilkaatte! Minä olen
Kristus!"
Tämä tuntui kuitenkin ylön rohkealta sille lappalaisparvelle, joka samana päivän' oli Karasjoelta saapunut, ja jot' ei vielä villitys ollut käsittänyt. Nämä astuivat esille ja ottivat Lamik Rikkutin kiinni.
Rikkut teki riivattua vastarintaa, hän heittelihe oikeaan ja vasempaan, ja kun hänen "uskonveljensä" kiiruhtivat hänen avukseen, murtausi hän joukon läpi ja syöksihe ulos.
Kirkossa nousi nyt hirmuinen kahakka Karasjoen ja Kautokeinon lappalaisten kesken. Verta virtas siunatulle permannolle, vannomiset ja kiroukset tunkeutuivat ylös alttarille asti.
Thorsen, joka tunsi lappalaisten jok' ainoan uuden vaikutteen vastaanottavaisuuden, huomas oitis, ett' ainoa pelastuskeino oli pika pimeys.
"Sammuta kynttilät, Tudekas," sanoi hän. Mutta Jakob Tudekas remalla silmin seisoi liikkumatonna tutkien tuimasti taistelevaa joukkiota. Saastutus oli hänehenkin alkanut tarttua, ja kun pieni lappalaistyttö, noin yhdentoista vuoden ikäinen yht'äkkiä juoks esille vaimojen joukosta ylös alttarille ja viukuvall' äänellä huuteli: "veren! veren! veren! veren, joka ristillä vuoti, anna vuotaa kiroukseksi!" syöksyi Tudekas esille, laskihe polvilleen ja riemuitsi:
"Herra on totisesti kansaansa etsinyt! Herra, sinä olet tämän kätkenyt viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut sen yksinkertaisille ja halvoille!"
"Varo itseäs, Tudekas!" varoitteli Thorsen. "Seuraa kanssani kotiin."
Turhaan! Varoitukset ja kehoitukset sattuivat kuuroihin korvihin.
"Kun ihmiset vaitiutuvat, niin kivet puhuvat," huusi Jakob Tudekas.