Andreas Thorsen seisoi kuorissa, ja jonkun sekunnin näki hän ikäänkuin vilahdukselta Lamik Rikkutin haahmon, joka hiipi kirkon ovesta sisähän.
Kirkko tuli tungoksen täyteen, ja lappalaisten uteliaat kasvot olivat käännetyt ylös kanttoriin päin.
"Jumalan nimessä!" ajatteli Thorsen, samalla kun hän alkoi lukea alkurukousta.
Mutta samalla kajahti korkea, voimakas ääni kautta kirkon:
"Kirottu ole sinä, Andreas Thorsen!"
Kanttori käännähti ja näki Lamik Rikkutin, joka seisoi tuoll' ylähällä saarnastuolissa ja tähysteli Thorsenia tuonne kuorihin alas vihaa puhkuvin kasvoin.
"Astuos alas, Lamik Rikkut," lausui Thorsen tyynesti, käännähtäen taas seurakuntaan päin, alkaen rukoilla:
"Isä meidän, jok' olet taivaissa — — —."
"Sinä, Andreas Thorsen, valhettelet!" lausui Lamik Rikkut kiitäen saarnastuolist' alas kuorin etehen. "Sun on sanominen: 'isä meidän, jok' olet helvetissä!' sill' isäs on perkele. Liittykäätte minuhun, samilaiset! Semmoist' opettajaa emme kärsiä saa. Helvettiin hänet alas, siell' on itku ja hammasten kiristys!"
Tuo lappalainenpa oli melkeen kunnioitusta vaikuttavan kaunis, siellä sädehtivin silmin seisoessaan, avopäin ja sanain yhtenä virtana juostessa hänen huuliltaan loimuavassa loistopuheliaisuudessa.