"Älä ole pelokas," selitti lappalainen, "vaimos on tunturilappalaisen hoteissa."
"Oletteko kaikki jo valmiit?" kysyi vappus (tien osoittaja).
"Kyllä, antakaatte mennä!" vastas André.
Vappus vaan kerran rostas poroansa ohjasperillä, ja katso, karavaani jo ens hetkess' oli täydessä vauhdissa.
Noiden meuhaavien, suippokuonoisten lapinkoirain kiihoittamina laskettelivat porot toistensa ohi vallattomimmassa ja hillitsemättömimmässä laukassa ja hyppeessä.
Pulkat ja kärriset kiitelivät ja kimpoilivat ja hillimättömimmästi kiepsahtelivat puolelle ja toiselle, kumohon keiskahtivat ja taas kääntyivät oikealle tallallensa, samalla kun lappalaiset hilpeä luonteisina ajoin istuivat pohjalla, toisin taas ratsastivat perälaudan syrjällä ja toisinaan taas seisoivat suorina rekilöissään.
Vähitellen järjestyi jata paremmin; jyrkimpäin tunturisyvänteiden ääriä ajettiin niin täpärältä, että nuo tottumattomat matkustajat melkein luulivat joka hetki noine kiepsahtelevine rekinensä syöstyvänsä alas syvyyteen.
Olgan huomiohon ei tuo sattunut. Hänen sydämensä sykki kiihkeästi ja veri kuohui hänen suonissaan, ajatellessaan niitä vaaroja, jotk' Andrén isää uhkasivat.
Jospa me nyt vaan ehtisimme ajoissa perille pelastaaksemme hänet!
Sisällisessä levottomuudessa ja puoleks unessa, niinkuin elämänsä olikin ollut haaveileva talvisatu, vaelsi hän eteenpäin tasaisessa lakkaamattomassa vauhdissa läpi ykstoikkoisten lum'aavikkojen, jotka säteilivät eriskummallisen loistavass' aamu- ja iltaruskossa, joka pimeän ajalla valaisee taivaanrannan (horisont) yhdeksäst' aamulla kolmeen iltapäivällä.