Juhlallisena ja synkkämielisenä säteili se hämärässä ja kuvasti lumitunturin alabasterikuvut (valkeakivi) ruusunpunaisiksi.
Olga ei voinut silmiänsä kääntää pois erääst' edessään olevasta paikasta, joka kiilsi niinkuin kulta.
"Mitä on tuo?" kysyi hän.
"Se on hautakivi," vastas lappalainen.
Hätäisä tervehdys, jonka hän teki, kun hän salaman nopeudella ajoi sen sivuitse, antoi tietää, hänen vielä salaisuudessa palvelevan samilaisten kivijumalia.
Kaukaa häämötti Olgalle lappalainen, joka polvillaan laahas itseänsä kivelle rukoilemaan Ibmeliä.
Sakea sumu levittihe tuon maiseman yli.
"Seis," kiljasi tienosoittaja. "Meidän täytyy nyt antautua rajuilman valtaan!" miten lappalaiset itse tavallisesti lausuvat.
Jata seisahti. Oli kokonaan tyyni ja niin sakea sumu, että sitä, vappuksen sanain mukaan, saattoi veitsellä leikata.
"Mik' ääni tuolta kaukaa sumusta kuuluu?" kysäs Olga.