Matkue seisahti sen jyrkän vierun harjamalle, joka laski Tenojoen alanteesen.
"No eihän meill' ole varaporoa mukana!" huomautti André äkkiä. Hän huomas nyt vasta, että varaporot olivat jätetyt jäkälälaitumille.
"Niit' emme tarvitsekaan," vakuutti tienosoittaja. Poro porohon ja pulkka pulkkahan köytettiin kiinni, toinen toisensa viereen yhteen riviin. Ja näin sitä sitten kiidettiin alas tuohon huimaavaan syvyyteen.
Olga sulki silmänsä.
"Jumalan nimessä!" sanoi hän itsekseen.
Tämä matka oli kuva hänen avioliitostaan. Ei hänell' ollut muuta tehtävää kuin "antaa mennä," ja jättää itsensä Jumalan käteen, ajattelematta sitä kadotuksenkuoppaa, joka hänen jokaisella puolellaan oli ehkä avautuva.
Porot ja pulkat sommiteltiin kaikk' yhteen sekasotkuun. Ohjakset, vetohihnat ja kärrikset koipien välissä syöksyivät eläimet suin päin yhdessä vyörehessä jyrkänteest' alas.
Vihdoin päästiin pohjahan. Notkeina ja elastillisina (kimmoisina) nostivat porot jälleen itsensä ylös vahingoittumattomin koivin, samalla kun lappalaisetkin limpoilivät pulkistaan ja asettivat kaikk' uudelleen järjestykseen.
Miss Hope oli tuosta jyrkästä mäenrinteest' alas tullessa päästänyt kovan kirkunan, jota vastaan Olga, miten tavallista, ei ääntänyt hituistakaan.
Ajopelist' ulos päästyä kääntyi André vaimoonsa päin ja uudisti ne kysymykset, mitkä hän jo poikana kaks kertaa oli tehnyt: