Pulkka seisahti kanttorin huoneen edustalle. Hän tuns aivan hyvin tämän jälleen!
Olga nous ylös pulkasta, maksoi vappukselle, avas oven, joka tavallista tapaa vastaan oli lukeitsematta jäänyt, viistoista vuott' oli kulunut siitä, kun hän oli tämän kynnyksen yli astunut! — ja kiiruhti sisään.
Tääll' istui hän tuon yksinäisen kynttelin ääressä, joka loisti akkunasta, ja Raamatustaan luki kertomusta tuhlaaja pojasta.
Liikkuminen häiritsi häntä, hän katsahti ylöspäin.
Olga heitti päskinsä päältään.
Hän se oli! Olga tunsi hänet jälleen! Olivat nuo samat siunatut silmät.
Kunnia vanhukselle! Hän on yks noita kunniasukuisia ja yksnäisiä elämässä.
"Isä, isä auta minua!" virkkoi Olga, laskihe polvilleen ja ojens yhteen puristetut kätensä ylös häntä vastaan.
Andreas Thorsen kavahti seisoalleen.
"Minä olen Olga, sinun tyttäres. Auta minua, auta minua taistelussa mieheni itsepintaisuutta vastaan!"