Thorsen nojautui hänehen.
"Mit' on hän rikkonut sinua vastaan?" kysy Thorsen kähein äänin.
"Minun isäni ja minun mieheni ovat molemmat virittäneet paulan vangitaksensa minua, he ovat liittoutuneet pakoittaaksensa minua vääryyteen ja valheesen. Kuule sinä, vanha mies, kuule!
"Minun täytyy varoittaa miestäni omalta isältäni; hän on hänen henkensä vihollinen!"
"Mitä hän on pahaa tehnyt sinua vastaan?" kysäsi Thorsen. Hänen kasvonsa tulivat kalman kalpeiksi.
Olga kertoi. Hän avas sydämmensä ja sill' elävyydellä, joka virtas ulos, ilmaisi hän ikään kuin omaa taistelevaa, hiukenevaa sieluansa.
"Tuo oli itsekkäisyyttä ja itsenjumaloimista! Tämä oli se, jota minä hänessä vihasin jo vielä lapsina ollessamme, mutta kun minä sinulle lupasin, tullakseni hänen sisareksensa, niin silloin unhotin, sentähden että minä aloin rakastaa häntä ja uhrata minuni hänen tähtensä. Tuot' en, isä Thorsen, enää nähnyt, sit' en minä nähnyt, kun annoin nuoren rakkauteni hänelle! Minä rakastin häntä niin kiivaasti, ett' unhotin taistelun, mutta — nyt on se alkanut uudelleen. Oli ainoastaan aselepoa, ei rauhaa, ei!"
"Lapsukainen, lapsukainen," virkkoi vanhus, "maltas, älä sano enempää!
Tuo on hänen äitinsä luonto."
"Ja onko tämä seuraava hänt' asti kuolemaan? Onko hurskas miel'paha ja halveksiminen tuomitseva minun rakkauteni sammumaan?"
"Halveksiminen on raskas sana. Paremp' itselles, jos halvekimises muuttuis sääliksi. Sääli on parempi sana."