"Ei sääliä mitään semmoiselle, jok' on alhaista ja kurjaa!"
"Älkäät tuomitko! Mitalla, millä muille mittaat, mitataan sinulle takaisin. — Laps raukka, tule tänne! Sinull' ei ole äitiä ollut ollenkaan."
"Ei, minull' ei ole äitiä ollut ollenkaan. Minä olen itse minuni kasvattanut. Yksinäni oman itseni kanssa olen minä kasvanut ja saanut siksi, mik' olen niin hyvässä kuin pahassakin."
"Sinull' on herttainen, ylevämielinen luonto," sanoi Andreas Thorsen, silmäillen häntä isällisellä rakkaudella, "ja sinull' on luja tahto. Sinun on huokea toimia ja taistella, mutt' aivan varmaan vaikea kärsiä ja suvaita."
"Sit' en minä voi," sanoi Olga, "mun täytyy sinulle tunnustaa totuus."
"Mutta Raamatuss' on vieläkin kirjoitettuna: rakkaus kärsii kaikki, suvaitsee kaikki, toivoo kaikki."
"Vaikeaa on, isä, vaikeaa on. Kun André tekee vääryyttä, niin minun täytyy siitä sanoa hänelle. Minä en jaksa olla vaiti, minun täytyy puhua."
"Paremp' on, lapsi, parempi, jos et niin paljoa puhuis hänelle, vaan olisit ääneti ja rukoilisit hänen edestään."
"Mahdotonta! Ken vaikkenee, hän suostuu. Isä Thorsen, minä kirjoitin sinulle: 'Rukoile minun puolestani, ett'en häntä rakastais enempää kuin Jumalaa!'"
"Ja tuon tottakin tekisin, joll'en olis hänelle sanonut totuutta."