Nukkuvat herätettiin sotahuudolla: "Excelsior!" Tuo hirmua herättävä huuto kajahteli kuni villien ulvonta, aivan niinkuin perkelitten parku Gehennassa.
* * * * *
Kun André sai miettonsa takaisin jälleen, oli hän ypö yksinään.
Maamaja oli typö tyhjä, ja lamppu räystähän all' alkoi sammua. Puut tulisijall' olivat jo tovi aikaa sitten tuhkaksi palaneet.
André kavahti seisoalleen ja syöksyi ulos. Tuoll' ulkon' oli tyhjää. Hänen kärriksensä, hänen poronsa, ja suksetkin olivat poissa, ei yht' ainoata elävää olentoa nähtävissä.
"Burist! Burist!" huusi hän.
Ei mitään vastausta, — tunturitasanko oli tyhjä.
Silloin hiipi hänen mielehensä aavistus jostain hirmuttavasta, kauhistavasta — hän ei tiennyt itsekään miksi, — kalvaava katumus, jommoista joskus juopunut yht'äkkiä selittyänsä saattaa tuntea.
Mik' oli syynä lappalaisten arvoituksekkaasen katoamiseen? Minnek' olivat he menneet?
Jäljet! — Jäljet? Kuinkahan olisivat jäljet yön aikaan löydettävät? Suksien latua kylmettyneellä hangell' on valoisimmalla päivälläkin työläs seurata.