Tekemistänsä tietämättä, kiinnitti hän ainoat jääneet sukset jalkoihinsa, koppoi sauvan kätehensä ja läksi luistamaan.
Jyrkänteit' alas, kallion reustojen yli, tasangolta tasangolle!
Nimeämätön kauhu käsitti hänet.
Porokylästä porokylään, — ei niin yhden yhtä miest' ollut koko tunturilla.
"Minnek' ovat ne menneet?" kysyi hän vaimoilta. "Alas laaksoon," vastattiin, "Jumalan tuomiota toimittamaan."
Alaspäin, lakkaamatt' alaspäin! Ei koskaan hän elämässään viel' ennen ollut tehnyt moista suksiretkeä.
Hänen polvensa kangistuivat, veri huulilla karpaloitsi kovan ilmanpainon tähden, hänen hampaansa olivat yhteen purrut, kaula kiedottu, valtimosuonet löivät, jokainen veripisara hänen ruumissaan huusi: "eteenpäin!"
Pohjanpalon liemuavat liekit raivottarina seurasivat häntä ylähällä hänen päänsä päällä.
André oli alahalla. Arkaillen vilkasi hän ympärillensä, kuni pahan omantunnon kouristellessa.
Oli aivan tukahduttavan hiljaista, ja tämä kamottava hiljaisuus uudisti hänen tuskansa. Se oli kätkeytyneen, piilevän vihamiehen kaltainen.
Miettimättä miksi, ohjasi hän kuitenkin matkansa nimismiehen ja isänsä asunnoille armahille. Siell' ei hän ollut viiteentoista vuoteen ollut!