Olga laskihe polvilleen miehensä kupehelle ja kieriävin kyynelin vakuutti:
"Rakastan, minä rakasta sinua!"
"Voiko Jumala anteeks antaa?" kysyi André. —
Jo ens päivänä, kun Andrén sairaus oli tietoon tullut, tuli Seimke
Olgan luo.
"Sinä olet yksin," sanoi hän, "suo minun saada auttaa sinuas ja sinun palvelijattarenas olla".
Ja uskollisesti täyttikin Seimke ne velvollisuudet, mitkä hän täyttääkseen oli ottanut, sillä hän ties miehensä veistä nytkyttäneen Olgan pään päällä.
"Sinä olit hyvä minulle lasna viel' ollessas," sanoi Seimke koko sydämen tulvivalla kiitollisuudella. "Sit' en mä unhoita koskaan."
André tervehtyi, mutt' oli heikko vaan ja jokin häness oli taittunut.
Elinhaava, jonka hän saanut oli, näytti olevan ylön vaikea parantaa.
Tähän aikaan ennätti kritiikki (arvostelu) hänen eepoksestaan Kautokeinoon. Se puhui fiasco'a (epäonnistuntaa). Andrén ylimielisyys oli paistanut kaikkein rajojen ylitse, ja kritiikki lopult' oli kohdannut hänen päätänsä.
"Tämä on Nemesis," sanoi André tyveneesti. "Minä olen rangaistukseni ansainnut sentähden, että minä runoelmassani kielsin isäni rakkauden."