Hän kavahti ylös ikäänkuin miel'puoli, kiskoi kahleitansa. Näiden kilisevä ja kaliseva ääni sytytti kauhua viel' enemmän hänen verehensä.
"Mit' oli hän tehnyt?"
Hän lähettiin otsalleen, jonka hän loukkas kiviseen permantoon niin, että veri virtas hänen kasvojansa myöten.
Hänen esisäinsä jumalat, lum'aavikon autuus ja koko maailman ääretön kaikkius vetäytyivät hänen luoksensa. Tunturin alkehishenget täyttivät vankilan, nämä marsivat hänen jalkainsa yli, nämä pieksivät noitarumpua, he lauloivat laulujansa, he tarttuivat hänen sieluhunsa. —
"Mit' on hän tehnyt?"
Lamik Rikkut kavahti seisoalleen. Kylmä hiki valui hänen ruumiiltaan, hän riisti päskin päältään ja paljasti rintansa. Omantunnon piti sitä piiskaella.
Oliko tuo joku varjo kuun paistehessa?
Se oli Rota (= paholainen), joka tuli, ajaen uhrihevosellaan, noutamaan häntä kuolleitten valtakuntaan.
Lamik Rikkut päästi kipeän kirkunan, — raatihuoneen tornikello löi kakstoista.
"Puol'yön aikaan!" jupis Rikkut, hänen polvensa lysmistyivät hänen allansa.