"Seimke!" sanoi hän.
Seimke otti lapsen ja nosti sen ylös käsivarsillaan.
"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle!" virkkoi hän kyyneleitä tulvaavin silmin, "ell'et Jumalan valtakuntaa vastaan ota, miten pieni lapsi, et suinkaan pääse sisälle sinne!"
Kun Lamik Rikkut näki lapsensa, lankes hän polvilleen. Hän riipas lakin päästään ja kätki kasvonsa.
Iloa säihkyvin silmin kiiruhti Seimke Olgan luo takaisin.
"Lapsemme on vapahtanut hänet," riemuitsi hän. "Hän katuu ja tunnustaa!"
Lamik Rikkutin katumus oli yhtä raju kuin hänen rääväämisensäkin oli ohjaton ollut.
Oli kauhea yö.
Lamik Rikkut ei saanut unta.
Kuu hopeoitsi tuon ruosteisen rautaristikon ja paistoi vankilaan, jonka täytti vaalean sinertävä valo, juuri kuin jos se Belialin tempeli ollut olis.