"Pää oikeaan! Valon tulee langeta suorempaan etupuolelle! — Sinullahan ovat oikeen syvät varjot silmien alla, — niin — très-bien! kumarra päätäs, kumarra päätäs, mon garcon (poikaseni), niin että syntyperäinen kasvojen hämärre oikeen pääsee näkyviin! — Mon dieu (jumalani)! Tuommoiset tummat, puolimongolilaiset kasvot, joita pohjoisnavan puol'yön aurinko valaisee, — tuop' olis ollut arvollinen esine Remgrandt'ille. — Olga!"
Tuo nuori tyttö kumartui hänen olkapäänsä yli ja tarkasteli luonnosta, originaalia (alkuperäistä) yhdelläkään silmäyksellä kunnioittamatta.
Andrén veri alkoi kiehua, ja vastenmielisesti hän puristi käsiänsä.
"Oivallisesti osattu," sanoi Olga, "otsan ainoastaan tulis olla yhtä viivaa matalampi."
"Kuinka voi hän tietää sen olevan minun näköiseni, kosk' ei hän ole tahtonut minua katsoa muuten kuin suljetuin silmin?" ajatteli André.
"Hän on itsensä näköinen!" huusivat lappalaiset käsiänsä taputellen.
"Hän on yhtäläinen oman lihansa ja verensä kanssa!"
Vieras heitti luonnoskirjan kärsimättömänä kädestään.
"Mikä on nimes?" huudahti hän.
"André!"
"Mist' olet kotoisin?"