Tuo pitkäläntä sanaton silmäys oli iskenyt tulen nuorukaisen suonissa.
Morraava melu ja lovajastaminen läheni pakoittaen kuitenkin Andrén pian nousemaan. Parvikunta ihmisiä, eriskummallisia nä'öltään: korppimustat hiukset hurjasti riippuivat silmillä, vaimoilla, joita oli muutamia mukana, olivat tulipunaiset housut, korko-ommellut komaginauhat ja suipot mieshatut päässä. Tämmöinen parvikunta retki nyt joen parrasta.
Täm' oli Ruotsin lappalaisia Gellivaarasta ja Jackmock'ista. Heidän kolkkean puhuntansa kai'ahdus, ja rumat kantapäille ylettyvät, likaisilla alaspäin riippuvilla vuohen karvoilla leveältä reunustetut mekot eroittivat nämä ensi silmäyksellä noista soreista, maalaustaiteisesti puetuista Norjan lappalaisista.
Nimismies tuli samass' ulos huoneestansa.
"Sinä lapsenikos se oletkin!" sanoi hän.
"Älä sano minua lapsekses!" huudahti André vimmaatuneena, otti kiven ja paiskasi sen hänen ovehensa.
Joll'ei nimismies samassa silmänräpäyksessä, kun André nosti kättänsä, olis askelta syrjähän siirtynyt, niin olis varmaankin saanut kiven otsaansa.
"Jumal' anteeks antakoon sinulle, sinä lapsukainen!" sanoi nimismies lempeästi ja samassa kääntyi sisälle mennäksensä.
Andrén kasvot vääntyivät.
"Lapsukainen," oli nimitys, jota hän vihas yhtä katkerasti, kuin hän vihasi nimismiestä, nimismiehen tyhmyyttä ja hänen hyvyyttänsä.