"Hän antoi tuolle sairaalle lappalaiselle viiniä Varangin tunturilla," ajatteli hän sitten luontaisess' oikeuden tunnossaan. "Hyvä hän varmaan on. Minä muistan hyvin hänen kasvonsa."
Lamik Rikkut ja Seimke Tudekas olivat nyt täyskasvuiset ja rakastivat toisiansa.
Eräänä herttaisena, tyynenä kesäpäivänä, kun jo'essa lohet loiskivat, ja linnut laulellen vihelsivät, kaikui Kautokeinossa kaks ääntä, jotka lappalaisten ainoata unheen yöstä pelastunutta sankarirunoa eli eeposta Bäive barnek'ista (auringon pojista) lauloivat.
Seimke lauloi:
On satu sanellut,
Myös satu laulellut:
Pois pohjantähden
Takan' auringon ja kuun
Hopeesta, kullasta
Kaikk' kalliotkin luodut on.
Lamik vastasi:
Kulta, ku kuultaa,
Hopea hohtaa!
Tunturi meressä kuvastelee
Ja säihky kuvalleen hymähtelee.
Seimke jatkoi:
Mistä tulet sä?
Ketä etsit sä?
Kuolon pöytäliinaako?
Poik' auringon!
Ja Seimke vastasi: