Tuimaa tuskaa ilmaisevilla, mutta samalla armahtavaa rakkautta vakuuttavilla silmäyksillä Andreas katseli häntä. Hän ymmärs Ainon aivoituksen, hän ties, että tämä sen, minkä hän häneltä kieltää, on varmaankin varastamalla hankkiva itsellensä. Parempi siis, kymmen kertaisesti parempi sekä hänen ett' Andreaan tulevaisuudelle, jos hän nyt vapaalla tahdolla Ainalle antoi sen, mitä hän halusi.
"Lapsoseni," sanoi hän surkumielisesti, "no mene ja tanssi itses väsyksiin!"
"Anna minulle täys vapaus, Andreas! Eritkäämme, niin jään minä sitten tänne siks, kunnes ero säännöllisesti suoritetaan."
"En," vastasi Andreas. "En minä tahdo olla valapatto Jumalan edessä, en sinun enkä itseni puolesta. Viimeistä turvaas en sinulta tahdo ryöstää."
Andreas auttoi häntä päällysvaatetta yllensä asettaessa.
"Sinä menet kait äitis luo?"
"Niin; kun otan sukset, niin tunniss' olen siellä."
"Huomenna lähetän tavaras sinne."
Poikanen nousi sängyss' istualleen ja ihmetellen katseli heitä.
"Meneekö äiti ulos?" kysyi tämä.