"Niin — äiti menee ulos," vastas isä.
Aina silmäs ympäri huonetta, katsahti lasta, käännähti kiireesti poispäin. Olipa jotakin petomaista hänen silmissänsä, samalla kun hän ahmaisi kaikki yhdell' ainoall' arastavalla silmäyksellä.
Thorsen otti kynttilän ja saattoi häntä ulos etehisen avoimelle ovelle.
Paljo lunt' oli tullut, ja korkealla mäen kukkulalla seisovan kirkonakkunat kimaltelivat kuun hopeavalossa.
Mies katseli vaimoansa.
"Kun, lapseni, olet vaeltanut itses väsyksiin," sanoi hän tyynesti, "niin tiedät, minne voit kääntyä takaisin levähtämään. Ja vaikka kuinkin paljo olet minua vastaan rikkonut, niin olen minä kuitenkin sinun aviomiehesi ja sinä minun vaimoni. Onhan kotoni niin Jumalan kuin ihmistenkin silmissä sinun ja se on ain'ijan sinulle avoinna. Rakkauteni on riittäväinen sekä sinulle että minulle ja tämä pelastaa meidät molemmat."
Hän kumartui ja kiinnitti sukset jalkoihinsa.
"Jää hyvästi, Andreas."
Ylevänä ja suorana seisoi Aina miehensä edessä kainulaisen kovuuden ja hillimättömän uskaliaisuuden elävänä kuvana.
Andreas ojensi hänelle kätensä.