HANUUMAN ojentaen valtikkakipponsa:
Tuo suoraan katajakipolla.
Marakatti kumartuu seesampuun luo.
No niin — — näin laitossa humalamäihän mun käräjävirteni solmuun jäihän — ja lieköpä kesken näin kurkkuni janoa mun tehtävä muuta kuin riemulla sanoa: Meill' autuain elo maan on päällä! Lie montakin laatua asujanta maan pinnalla täällä moni uskoton, hännätön pakana tuoll' lienee tulisten vuorien takana, mut meillä vain autuas asumaranta. Meill' oppaana askelen heikon ain' ollut on taattojen jälki ja kanta. He onnen löysivät varjosta metsien peikon, he kullekin mittasi onnen määrän. Ja jälkeen heidän sen mittaa häntä: Niin suuri kuin hännällä pituus lie, niin lavea kullakin onnen on tie. — Näin yksinkertaisella ja hurskaalla lailla on riita ja napina pannaan pantuna täällä. Ja vihoviimeksi päätös ja perustuslaki: Elo torkkuva tää ett' on parasta onnenunta ja että on parhaista parhain tää yhteiskunta, se totuus vanha neuvossa tässä tapa ollut on ainoaks oikeaks vahvistaa.
Marakatti tuo kipolla juhlajuomaa. Palaa
Hyypön luo ja siirtyy sitten vasemmalle.
Siis yhdessä rytäkässä nyt hännät pystyyn! Nostakaa-aa!
Hanuuman ryyppää. Kaikki nostavat kainalon alta hännännipukan näkyviin paitsi Yökkö, joka ääntelehtii levottomana.
HYYPPÄ nauraa räkättäen:
Kä-kä-kä-kää — —
HANUUMAN päristää suutansa ja pyyhkii kädellään. Tekee yleissilmäyksen:
Kai vanhaa latua aatos käy??
HYYPPÄ yhä nauraen:
Ei Yököllä häntää näy!
YÖKKÖ nousten pystyyn, säikähtyneenä:
Toki häntä on mulla kuin muilla.