* * * * *
Heinäjärveläisten tuloa pelättiin joka hetki. Niitä ei kuitenkaan kuulunut vielä Iron katoamispäivänä, mutta seuraavana aamuna näkyi heidän parikymmentä hevosta käsittävä joukkueensa tuhansine tiukuineen ja liputettuine valjaineen jäällä.
Pyssynlaukauksin he ajoivat Rotosen pihaan, pärskyvine orhineen. Isäntä toivotti vieraat tervetulleiksi, mutta ilmoitti samalla surullisen tiedon morsiamen katoamisesta. Silloinkos sulhaskansa suuttui.
— Ne ovat antaneet tytön Erakkojärven metsäsisseille! huusi Joron poika näytellen raivoissaan keltaisia hampaitaan.
— Voi te lurjukset, roistot, sanansyöjät! karjui Jorokin, pyörsi samassa hevosensa, iski ruoskalla selkään ja alkoi ajaa poispäin, kiroten ja sadatellen minkä kerkisi.
Samoin teki koko sulhaskansa. Voi sitä meteliä ja pauhinata! Eikä siinä auttaneet ukko Rotosen ja kylänväen rehelliset puheet ja selvittelyt vähääkään. Ne näyttivät vain yhä kiihdyttävän raivostunutta sulhaskansaa.
— Ne on kaikki yhessä juonessa, koko kirottu kylä! huusi Joron poika. — Prastshai vaan!
— Ajetaan parempiin kyliin, ja parempiin tyttöihin! kiljui sulhaskansa, laskettaen yksi toisensa jälkeen jäälle ja lähtien remuten ajamaan kylästä.
Rotosen väki oli kuohuissaan ja samalla kokonaan lamautunut häväistyksestä, minkä nyt oli saanut kestää. Ja koko kyläkin tunsi suurta kiihtymystä heinäjärveläisiä kohtaan, näiden alhaisesta ja kehnosta menettelystä sekä häväistyksestä, mikä oli sinkautettu myös heidän päällensä.
Ukko Rotoni oli aivan murtunut. Tyttären menettämisen lisäksi piti nyt vielä tällaista sattua! — Ja tuollaisen väen käsiinkö olisi minun tyttäreni joutunut! Ei! Onnellisempi on kuolemakin kuin tuollaisten saaliiksi joutuminen! Voi minua houkkaa, miten olen ollut sokea! Rehellinen ja kunnon mies uskoo aina vanhan rehellisen ystävän puhetta, mutta mitä teki Heinäjärven Joro? Pilkaksi löi ja alkoi häväistä. Oli siinäkin mies! Ja oli sillä kelpo poikakin!