— Sellaista se on, kun täytyy tyttö vasten omaa mieltään miehelään työntää! Sellaista se on! Voi minua höperöä miestä, kun moisia sanoja meninkin antamaan! Enpäs silloin ajatellut, että näin voisi käydä. Enkä silloin muistanut, miten niissä vanhain miesten lauluissa Aino ennen teki. Olisikohan Iro…?
Hän pysähtyi ajatuksissaan. Hän ei rohjennut sellaista mahdollisuutta ajatella loppuun.
— Voi, voi! Minkä tähden sinä sitä tyttöä pakotit Joron pojalle menemään! Ja minkä tähden minäkin pakotin! itki emäntä. — Nyt se on juossut jokeen.
— Jokeen? huusi kauhistuen ukko Rotoni.
— Niin sanovat kylän pojat. He kertovat joelle vievän tuoreet suksenjäljet, vaikka niitä onkin vaikea nähdä, kun hanki on niin kovaa. Niin he sanovat! Ja Iron sukset on poissa.
— Sukset poissa! Tämähän on kauheata!
— Voi auta, jumalani, minua äitiparkaa, anna minulle tyttöni takaisin! Ironi, Ironi! valitti emäntä, itkien hillittömästi.
— Ehkäpä hän ei kuitenkaan ole mennyt jokeen, vaan on — Erakkojärven Erkki vienyt hänet. Niin luulen minä, virkkoi ukko, näyttäen hiukan tyyntyneemmältä.
— Voi, olisipa vaikka niinkin! Kunhan vain Iro eläisi!
Mitkään etsimiset eivät auttaneet. Iro oli poissa ja pysyi. Kylän pojat hiihtelivät ympäri metsiäkin hakien, mutta turhaan. Raskas suru valtasi Rotosen talon, vaikkakin sitä hiukan vaimensi toivo, että Erakkojärven Erkki oli vienyt tytön.