Minkä päähänpiston mies oli saanut ja minne hän nyt ajoi, oli kaikille täysi arvoitus.
XXI.
Sitkeässä istuu pohjolan talvi. Vaikkakin ilmassa jo kauan on tuntunut kevään henki ja yöt ovat käyneet valoisiksi kuin kesällä, peittää lumi yhä metsät, maat, ja järviä kattaa kiinteä jää, kunnes vihdoin kevät tuntee aikansa tulleeksi. Silloin se nostaa ylpeästi päätään, taittaen yhdellä tempaisulla talven kesäksi. Kiireen lähdön saa nyt talven hengetär, huomaten yht'äkkiä joutuneensa alakynteen pitkällisessä taistelussaan kevättä ja aurinkoa vastaan. Ylivallan vie aurinko. Siristen painuvat nyt hanget sen kuumien säteitten alla, ja pälvet metsissä laajenevat kuin kulovalkea kuivassa sammalikossa. Solisten syöksyvät purot kaikilta rinteiltä, yhtyvät toisiinsa, huuhtovat lumen jäiltä, paisuttavat virrat yli äyräittensä, kiitävät pärskyen koskia alas, nauraen pohjakiville, jotka turhaan koettavat hillitä niiden villiä vauhtia, ja heittäytyvät hetkiseksi lepoon suurille soille, lähteäkseen taas yhä vinhemmin merta kohti. Luonto alkaa elää. Joka nuppu, joka silmu kuohuu elämää, pyrkien vapauteensa. Kohisten juoksee mahlaja puissa, ja joka neulanen vapisee keväisestä ilostaan.
Silloin elää erämaa. Silloin kuhisee korpi omassa elämänvoimassaan, silloin syntyvät salot uudestaan. Taivasta halkovat muuttolintujen mustat parvet. Ne hajaantuvat pienemmiksi ryhmiksi ja jonoiksi, alkaen kukin etsiä omaa syntymäpaikkaansa. Jo kuihottavat kurjet soillaan, kahlaillen sinne tänne pesäturpeita tunnustellen, jokisulista soi ilmaan hanhien rähäkkä, ja salolampien seuduilta joutsenten joiku. Meriteeret ja pilkkasiivet polskuttelevat suvantoaukeamissa, telkät temmeltävät järvien rannoilla, ja metsässä joka oksalla kiikkuu pikkulintunen, livertäen ylistyslaulua pohjolan keväälle.
Mutta ihminen pakenee silloin kyliin ja taloihin. Mahdotonta on hänen nyt saloa samota. Joka askeleella hyökkää korpi hänen kimppuunsa, upottaen haprailla jäillä, kaataen petollisiin kantoihin, uittaen aavistamattomissa haudoissa ja vieläpä katkaisten kokonaankin hänen tiensä, paiskaten eteen tulvivan virran tai ylitsepääsemättömän suon. Eipä silloin mielikseen liiku! Kotonaan kaikki kyyköttävät.
Niinpä Ilves-Matti ja Paavokin nyt viettävät kelirikkoisia päiviä Erakkojärven pirtissä, kalanpyydyksiä paikkaillen. Mutta Erkki yhä joukosta puuttuu, eikä häntä ole nähty sen jälkeen kuin jo toista kuukautta sitten virmalla ajokkaallaan lähti Käpälistä erämaihin.
— Minne ihmeelle se mies meni, kun ei kelirikoksikaan kotiinnu? tuumi Ilves-Matti, uutta verkonkäpyä vuoleskellessaan. — Ei suinkaan vain tullut sekapäiseksi tytön katoamisesta ja sitten ajanut oikein hiiden kyydillä lähimpään koskeen.
— Sitä on usko! virkkoi Paavo. — Ei sen pojan pää niin vain sekaisin mene sentään. Minäpä luulen hänen lähteneen tyttöä etsimään. Hän ei tietystikään voi uskoa tytön sukeltaneen aaltojen alle — niinkuin kai on käynyt — vaan etsii nyt kautta koko pohjolan kadonnutta kassapäätään, kylästä kylään, talosta taloon. Ja vasta sitten, kun on joka kolkan kolunnut, uskoo asian oikean laidan. Semmoinen se on tavoiltaan. Ja voihan siinäkin ehkä nähdä jonkunmoista sekapäisyyttä, jos niin tahtoo. Mutta järveen se poika ei mene!
— Voipa olla niinkuin tuumit. Ja nyt hän parhaillaan viettää kelirikkoa jossakin Kantalahden kulmilla, tai Soukelojärven sopukoilla.
— Ehei! Ei sitä poikaa kelirikko pitele, kun se oikein on menossaan. Se kahlailee vaikka kainaloita myöten soissa, menköön vaikka virsta tunnissa vain, kunhan eteenpäin pääsee!